Tuntuuko sinustakin joskus, että työelämälle kelpaa meistä vain se palanen, jonka kanssa kaikki on näennäisesti helppoa ja sujuvaa? Se osa, josta ajatellaan saatavan helpoin hyöty.

Äänenlausumaton sääntö tuntuu monessa organisaatiossa edelleen olevan: älä tuo tänne arkielämäsi ongelmia. Älä näytä tunteitasi. Älä ole saikulla. Älä tarvitse erikoisjärjestelyitä itseäsi varten tai vapaata läheisistäsi huolehtimiseen. Ole vain se työpaikkailmoituksissa iät ja ajat haettu hyvä tyyppi.

Meistä jokaisesta löytyy pala hyvää tyyppiä, ja se osa monelle organisaatiolle kelpaisi. Mutta jokaisen mukana tulee työpaikoille paljon muutakin. Olemme kukin kokonaiselämämme muovaamia, eikä meistä löydy ajastusta, jolla saisimme osan itsestämme työpäivän ajaksi pauselle. Ja tässä piilee ristiriita: organisaatiot haluavat ihmisten sitoutumisen, mutta eivät vastuuta siitä, mitä sitoutuminen vaatii. Eli kokonaisen ihmisen vastaanottamista ja hänen omana itsenään hyväksymistä.

Työsuhde on aina ihmissuhde. Paperilla sopimus on usein ihmisen ja organisaation välinen, mutta arjessa se on puhtaasti ihmisten välistä vuorovaikutusta. Esihenkilö, lähitiimi, kollegat – he muodostavat ison osan arkeamme ja ihmissuhteitamme. Jos näissä suhteissa meistä sallitaan vain hyvän tyypin muotti, jotain olennaista katoaa.

Paradoksaalisesti juuri se, mitä pelätään rasitteeksi, voikin olla organisaation suurin voimavara.

Kun ihminen tunkee osan itsestään piiloon ollakseen hyväksytty, hän menettää voimavaroja ja kykyään antaa parhaansa. Psykologisen turvallisuuden puuttuessa jumiudutaan paikoilleen tai aletaan rakentaa kuorta, jonka suojaan vetäydytään. Työpaikoilla tällä on suora kytkös ihmisten kokonaispotentiaalin näivettymiseen.

Uuden luominen vaatii aina luottamusta, vuorovaikutusta ja rohkeutta laittaa itsensä ja ajatuksensa toisille alttiiksi. Organisaatiot tarvitsevat uusiutumista, mutta kadottavat hurjan potentiaalin omista ihmisistään, jos heidän ei sallita olla omia itsejään.

Inhimillisyys ja yksilöllisyys haastavat johtamismallin, jossa ihminen nähdään käskytettävänä suorittajana eikä kokonaisuutena, jonka potentiaalia tuetaan. Kun ihminen saa olla kokonainen ja hänet huomioidaan yksilönä työsuhteessakin, se heijastuu työtyytyväisyyteen, jaksamiseen ja työsuhteen pitoon. Paradoksaalisesti juuri se, mitä pelätään rasitteeksi, voikin olla organisaation suurin voimavara.

Oman organisaationi yksi arvoista on, että työ joustaa kun minä tarvitsen ja minä joustan kun työ tarvitsee. Ihan kuin mikä tahansa ihmissuhde. Monet arjen haasteet ratkeaisivat juuri tällä – inhimillisyydellä ja yksilöllisen työelämän mahdollistamisella.

Voimme ylläpitää vaatimuksia, joissa vain hyvät tyypit kelpaavat ja ihmiset esittämällä jaksavat antaa vain sen osan itsestään, joka organisaatioille on helpoin ottaa vastaan. Sitten voimme ihmetellä, miksi ihmiset eivät innovoi tai sitoudu. Tai voimme alkaa kannustaa ihmisiä olemaan omia itsejään ja antamaan myös työpaikalla näkyä sen, keitä he ovat.