Kumpaa uutismedian lukijat tarvitsevat kipeämmin, tekoälyn tuottamaa tiivistelmää vai elinkelpoista planeettaa? Suorasukaisen kysymyksen esittää tutkija Aino Kangaspuro Haaparanta artikkelissaan.

Kangaspuro Haaparanta tutkii kestävää journalismia, ja hänen näkökulmansa on harvinainen: hän keskittyy media-alan aineellisiin ja ekologisiin vaikutuksiin.

Kangaspuro Haaparannan mielestä journalismissa vallitsee likainen hiljaisuus. Journalismi kertoo muiden yritysten vaikutuksesta ilmastonmuutokseen ja luontokatoon ja paljastaa vastuutonta toimintaa, mutta sivuuttaa oman vaikutuksensa luontoon.

Journalismi tuntuu aineettomalta. Painettuihin lehtiin käytetyt paperitonnit tai kemikaalit eivät sitä tietenkään ole. Mutta eivät sitä oikeasti ole myöskään datan kerääminen mainosverkostoissa, sen käsittely ja säilytys, videosisällön jakelu tai tekoälytyökalujen käyttö.

Melkein koko mediaurani ajan puhe kestävästä journalismista on keskittynyt taloudelliseen kestävyyteen, siihen miten journalismi rahoittaa itsensä – sillä tehtävällä minäkin olen päiväni täyttänyt. Median tekoälymurros on silloin ennen muuta mahdollisuus tehokkuuteen ja kustannussäästöihin, joko tuplata tahti tai puolittaa porukka.

Tekoäly vie tolkuttomasti energiaa, vettä ja luonnonvaroja, ja digitaalisen median päästölaskenta on täynnä oletuksia. Myös sillä tekoälytiivistelmällä on hinta: energian ja veden kulutuksena, päästöinä ja luontovaikutuksina.

Silti välttämätön tiedonvälitys lisää luontokatoa ja ilmastonmuutosta myös itse.

Taloudellinen kestävyys on tietenkin tärkeää. Journalismi on demokratian perusta. Sen pitäisi vahtia vallankäyttäjiä ja toteuttaa yleisön oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa ja maailmassa tapahtuu - tässä tekoälyn kyky käsitellä tietoa on suuri apu. Journalismin pitäisi antaa ihmisille oikeaa tietoa myös ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta ja niiden vaikutuksesta elämäntapaamme, turvallisuuteen ja ruokatuotantoon. Silti välttämätön tiedonvälitys lisää luontokatoa ja ilmastonmuutosta myös itse.

Kun keräsin tietoa tähän kolumniin, tuttu mediapomo pukahti: Painettiin paperille Linkolaakin.

Niinpä, painettiin. Luonnosuojelija, kalastaja, radikaali ekologinen ajattelija Pentti Linkola sanoi, että luonnonsuojelun ja pasifismin takia hän saattoi ”iskeä kirjan vaatiman paperimäärän kokoisen loven metsiimme”, koska luonnonsuojelu oli aiheena niin tärkeä. Näin kertoo elämäkerta Ihminen ja legenda.

Minkälainen lovi metsiin tuntuu kohtuulliselta, kun julkaistavana on tv-ohjelmatietoja, sudokuja tai joulun 2016 ruokareseptien uusinta? Entä minkä kokoinen lovi on sopivaa tehdä litium- ja kobolttivarantoihin, jotta voidaan personoida uutissisältö jokaiselle käyttäjälle, testata klikkiotsikoita, tuottaa tiedotteista tekstiä automaattisesti, kohdentaa mainontaa ja käydä huutokauppaa mainospaikoista?

Ihan vailla ajattelua asia ei ole. Suomalaisen media-alan yhteinen ilmastotavoite on, että kokonaispäästöt puolittuvat vuoteen 2030 mennessä, kun vertailuvuosi on 2021. Ainakin Sanoma ja Alma Media ovat sitoutuneet tieteeseen pohjautuviin ilmastotavoitteisiin, ja Alma Media on julkaissut myös mainoskampanjoille päästölaskurin. Myös luontovaikutusten arviointia aiotaan yrittää: viime vuoden lopussa suomalaiset mediayhtiöt sopivat, että jokainen niistä tunnistaa luontovaikutuksensa vuoteen 2027 mennessä, ja 2030 luonnon monimuotoisuutta vahvistavat toimet ovat käytössä.

Viimeistään silloin aineettomalta tuntuvan alan on päätettävä, millaisen loven luontoon se itseltään hyväksyy.

Julkaisemansa mainonnan sisällöstä mediayhtiöt eivät vieläkään puhu. MarkkinointiUutiset on yksi harvoja, joka on huomannut median toisen hiljaisuuden: sen, joka on mainonnan, ylikulutuksen ja journalismin rahoituksen ympärillä. Se hiljaisuus jatkuu.

‍