Kolumni
Muut ovat itsekkäitä, onneksi minä en ole – Itsekkyyden paradoksi ja myötätunto sen vastalääkkeenä
27.4.2026 9:23
Pinja Hänninen
Olisi tärkeää osata olla tekemättä nopeinta mahdollista tulkintaa, Pinja Hänninen kirjoittaa.
Itsekkyys on aina jonkun toisen ominaisuus. Itsekkyydestä puhuminen on helppoa, kun se koskee muita. Tässäpä paradoksi.
Aihe on puhututtanut kuplassani koko alkuvuoden, aina Liisa Keltikangas-Järvisen julkaistua Itsekkyyden aika -teoksensa. Sen pöhisyttävin havainto on, että menestyvän nykyihmisen identiteetti on muotoutumassa lähemmäs narsistisen persoonallisuushäiriön luokitusta. Nykyihminen on itsekäs, ja sen tueksi on sekä tieteellistä näyttöä että itsensä emeritaprofessorin validoimia esimerkkejä lieveilmiöistä. Lukija jätetään lopulta aika yksin ratkaisujen suhteen.
Tarkoitusperä lienee keskustelun herättämisen lisäksi olevan se, että esimerkkien kautta lukija voi tunnistaa itsekkyyden itsessään ja oppia välttämään itsekästä käytöstä. Teos on ikävä kyllä sen sijaan näyttänyt toimivan lyömäaseena, jolla kilvan paheksutaan muita milloin mistäkin. Eikö muiden yksilöiden itsekkyyden kritisointi tule nimenomaan vahvistaneeksi sitä samaa itsekkyyden kulttuuria, jota väitämme vastustavamme?
Jos selailen puolisoni seurassa illallisella kännykkää etsien netistä uusia kenkiä liukkaalla tiellä kaatuneelle iäkkäälle äidilleni, taustoitus herättäisi kanssaihmisessä ehkä jossain määrin myötätuntoa. Ulkopuolinen tarkkailija tulkitsee tilanteen herkästi siten, että tuossa tuo kännykkäriippuvainen, minäkeskeinen nykyihminen shoppailee kenkiä olematta läsnä kumppanilleen.
Inhimillisten vinoumien vuoksi ajattelemme olevamme immuuneja ennakkoluuloille. Kyynisyys naamioituu usein rationaalisuutta palvovassa yhteiskunnassamme realismiksi. Siksi ajattelen, että tarvitsisimme kipeästi tässä ajassa pysähtymistä omien negatiivisten oletustemme kohdalla. Rage baittien suosio ja internetissä vallitseva keskusteltukulttuuri tekevät selväksi, ettemme taida ihan täysin hallita näitä taitoja.
Myötätunto on yhteisöllisyyttä parantava harjoitus ja tärkeä työelämätaito.
Työelämän ihanteena on itseohjautuva yksilö: joustava, resilientti, itseään ja omaa hyvinvointiaan johtava huippuammattilainen, joka tunnistaa taitonsa ja saavuttaa hänelle asetetut tavoitteet. Ovatko nämä yksilön sisäsyntyistä intohimoa ja identiteettiprojektia vai onko kyse ennemmin sopeutumisesta? Haluamme menestyä säilyttääksemme työmme kiristyvässä markkinatilanteessa. Haluamme palkankorotuksen. Jos kyse onkin adaptaatiosta, ratkaisuksi ei mielestäni riitä pelkästään ruoskia toisiamme itsekkyydestä paheksumalla terapiaa ja tarot-kortteja. Tässä piilee näkökulma, joka on ikävästi jäänyt keskustelussa pimentoon.
Tässä ajassa olisi syytä satsata myötätuntoon. Se ei ole yksilön luonteenpiirre vaan yhteisöllisyyttä parantava harjoitus ja tärkeä työelämätaito. Siihen kuuluu tietoinen prosessi olla tekemättä nopeinta mahdollista tulkintaa, vaikka se tuntuisi fiksulta ja oikeutetulta. Meidän pitäisi nostaa myötätunto uuteen arvoon myös työelämän mittarina ja kannustaa harjoittamaan sitä erityisesti niissä vaikeissa arkisissa tilanteissa, joissa se on kaikista hankalinta. Työyhteisössä se voi tarkoittaa käytännössä reflektointitaitoja, sitä että on jokaisen vastuulla rakentaa luottamusta vuorovaikutuksessa tai pohtia konfliktien kohdalla: ”Mitä jos taustalla on jotain, mitä en tiedä tai ymmärrä?”
Koko ilmiötä kannattaisi tarkastella rakenteellisesta näkökulmasta myös organisaatiotasolla: mistä työntekijää palkitaan eli miten tavoitteemme tukevat yhteisöllisyyttä? Myötätunnon perusteella ei voi sivuuttaa valtarakenteita tai pahantahtoisuutta, mutta sen vaaliminen tarkoittaa, ettemme tee jatkuvasti oletuksia ”muiden” itsekkyydestä tai pahuudesta. Silloin nimittäin vaarannamme mahdollisuuden aidolle ja toimivalle dialogille. Jos meillä ei ole motiivia harjoitella myötätuntoa arjen pienissä kohtaamisissa, emme todennäköisesti kykene siihen myöskään isoissa kysymyksissä. Demokratia, luottamus instituutioihin ja edes jonkinlainen yhteinen todellisuus nojaavat ymmärrykseen.
Ehkä kaikkein radikaalein ja kriittisin taito tässä ajassa on ärtyneenä pysähtyä, katsoa toista ihmistä ja ajatella: hänkin luultavasti yrittää parhaansa, vaikkei se juuri nyt siltä näytä. Tämä tekee meistä parempia ihmisiä, toisillemme.
Pinja Hänninen on Internet-aivoinen milleniaali ja setämiehen sielulla varustettu strateginen suunnittelija, joka suhtautuu asioihin uteliaalla, lämpimän kriittisellä otteella. Pinja rakastaa ongelmia ja kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia ja uskoo, että että parhaat oivallukset löytyvät paikoista, joihin ei aina ensimmäisenä tule katsottua.
