Ihmisarvo, sivistyneen yhteiskunnan perusoikeus, ei perustu saavutuksiin tai ominaisuuksiin. Paitsi nyt. 

Ihmiskunta on nimittäin onnistunut luomaan uuden mittarin, jossa ihmisen arvo on kytketty nykyajan pyhään kolminaisuuteen: rahaan, työntekoon ja kuluttajuuteen.

Ensimmäisenä kaiken isä, raha. Kapitalistinen yhteiskunta pyörii valuutalla, eikä edes olemassaolo onnistu ilman sitä. Maksamme kaikesta, oikeudesta asua ja elää, syödä ruokaa ja juoda vettä. Tarvitsemme siis rahaa.

Onneksi sitä saa työllä. Työnteko puolestaan on se, joka antaa meille oikeuden olla läsnä yhteiskunnassa. Sillä kyllä, arvotamme ihmiset sen perusteella, kuinka hyödyllisiä he ovat. Ennen vanhaan työnteolla saavutettiin asema kansalaisena. Se ei tietenkään enää riitä, sillä kuluttajuus on kiilannut kansalaisuuden ohi.

Ja se tuntuu melko erikoiselta asetelmalta. 

Ihmisen hyöty ei nimittäin voi määräytyä kuluttajuudella. Suomalainen elämäntapa perustuu ylikulutukseen ja on sen vuoksi maapallon kannalta kestämätön. Kuluttajuus ei myöskään ole ihmisarvon lailla jaettua, sillä emme ole onnistuneet rakentamaan yhteiskuntaa, jossa kaikilla on varaa kuluttaa.

Helppohan se nyt olisi jeesustella, että minä en ainakaan ole yhtä kuin tavarani. Silti tulkitsemme itseämme ja toisiamme esimerkiksi asumisen, syömisen, kulutusvalintojen ja brändien mukaan. Identifioidumme tuotteisiin, vaikka voisimme ihmisinä kaiketi hakea arvomme muualtakin. Mutta mistä? Mihin me kuuluisimme, jos astumme ulos kulutuskulttuurista? Ehkä sinne, mistä tulimme: ympäröivään maailmaan.

Rooli kuluttajana ei milloinkaan täytä meitä.

Oli aika, jolloin ihmisen koko elinpiiri sijoittui ulos. Itse asiassa se aika oli vasta aivan äsken, mutta kukaan ei sitä tunnu muistavan, ja loputkin haluavat sen unohtaa. Kaupungistuminen iski loven ihmisen luontosuhteeseen, ja luonnollisesta tuli luonnotonta. Luonto, joka oli ainoa kotimme, muuttui paikaksi, joka kuuluu vapaa-aikaan, elämyksiin tai kuormista palautumiseen. Luonto tuotteistui, aivan kuten kaikki muukin. Teimme siitä resurssin samalla tavalla kuin ihmisestä.

On jopa erikoista ajatella, kuinka kauas ihminen on tullut sieltä, mistä lähti. Toki asuminen luolissa ei houkuttele kovinkaan montaa nykyihmistä, mutta uskon silti, että jätimme vahingossa jälkeemme joitakin sellaisiakin oppeja, joita ei olisi kannattanut unohtaa.

Oleskelu luonnossa parantaa tutkitusti sekä kehon että mielen terveyttä, ja ehkä siksi luontokaipuu leviää aaltoilevan epidemian lailla. Tilastojen mukaan suomalaiset haaveilevat luonnonläheisestä asumisesta, muutosta maalle tai Lappiin, suuntaavat lomilla metsikön perälle mökkiin tai pakenevat saarelle. Mistä se kertoo?

Se kertoo siitä, ettemme päässeet milloinkaan irti luonnosta. Se kiskoo meitä takaisin, biologiamme repii meitä kuuntelemaan männynlatvojen huminaa. Se kertoo siitä, ettei rooli kuluttajana milloinkaan täytä meitä. Se ei tarjoa meille sellaista kuuluvuutta, jolla kansalainen kytkeytyy yhteisöön tai jolla juurrumme laajempaan elävään maailmaan, ihmisten rakentamaa infrastruktuuria syvemmälle.

Yritän välillä kuvitella maailman ilman kuluttajuutta. Se on vaikeaa. Yhtä vaikeaa oli kuitenkin kuvitella painovoima ennen sen ymmärtämistä, kristinusko ennen Jeesusta tai älypuhelin ennen Nokian palikoita. 

Mutta ihmiskunta perustuu sille, että kuvittelemme toisenlaisen maailman. Kulutus on ihmiskunnassa tilapäinen vaihe. Oli aika ennen sitä, ja tulee aika sen jälkeen.

‍