Kävelen kaupunkimme sunnuntaimarkkinoilla Walloniassa. Paikalle ovat saapuneet vakiomyyjät: kananmunia, leipomuksia, oliiveja, pähkinöitä, hedelmiä ja vihanneksia, pientuottajien tuotteita sekä vaatteita ja huonekalujakin. Ympärilläni käy tasainen puheensorina, kun asiakkaat jonottavat tiskeille ja vaihtavat kuulumisiaan myyjien kanssa. Kauppa käy.

Suomessa ei toki säätilankaan puitteissa maaliskuussa vielä toreille rynnitä, mutta hiljaista on kuluttajakaupassa kaikilla foorumeilla. Mediaa hallitsee epäluottamus talouteen, kriisit ja yleinen epävarmuus. Kuluttajan rooliksi jää olla ikuinen sopeutuja, ja ilmassa leijuvat uhkakuvat kohdistuvat yksilöihin henkilökohtaisesti – korot nousevat, ruoka kallistuu ja työtkin menevät. Kaupanpäälle hallitus vielä syyllistää heikosta shoppailuinnosta. 

Belgiassa ei ollut täysivaltaista liittovaltion hallitusta 239 päivään ennen nykyisen muodostamista. Ei sinänsä täysin ainutlaatuista – välillä kestää, ja pisimmillään ilman on oltu 652 päivää. Kun helmikuussa 2025 hallitus viimein saatiin, se ei ole saanut nauttia kansansuosiosta, sillä edessä on isoja rakenteellisia muutoksia. Siksi hallitusta ja sen (tulevia) toimia kohtaan on osoitettu mieltä ja lakkoiltukin. Myös Belgian kevätilmassa väreilee siis epävarmuutta.

Mutta siinä missä Suomessa epävarmuus saa meidät kuluttajat säästämään Roope Ankkaakin tehokkaammin, eivät belgialaiset ole sitoneet kukkaroidensa nyörejä, vaan säästöhalukkuus on jopa ollut laskussa. Belgiassa käytössä oleva palkkaindeksaatiojärjestelmä säilyttää tunteen tulojen riittävyydestä, joten ongelmat koetaan ennemminkin rakenteellisina kuin henkilökohtaisina uhkina. Belgiassa näyttääkin toteutuvan Euroopan keskuspankin Consumer Expectations Surveyssa kuvattu ”consume while you can” -ilmiö: epävarmuuden vallitessa omaa kulutusta aikaistetaan säästämisen sijaan.

OECD:n mukaan keskipalkka Belgiassa on suomalaista korkeampi, mutta olennaisempaa on se, miten ja mihin rahaa kannustetaan käyttämään. Belgialaisessa kulttuurissa erilaiset arjen palvelut, ruoka ja elämykset ovat yleisesti hyväksyttyä kulutusta: ravintoloissa syödään arkisinkin, puutarhuri leikkaa pensasaidat ja kulttuuritapahtumia on tarjolla runsaasti.

Suomessa taas kuluttaminen ”tässä tilanteessa” tuntuu helposti vastuuttomalta riskinotolta, kun yhteiskunnan apuun ei enää voi luottaa.

Viikot Belgiassa paikallismedian parissa ovatkin itselleni kuin tuulahdus raikasta kevätilmaa. Kaupunkimme pormestari poseeraamassa paikallisten yrittäjien kanssa on tavallista somesisältöä. Enkä nyt siis puhu uuden tehtaan avajaisista tai muista edustustilaisuuksista, vaan siitä, että hän piipahtaa keskellä päivää kaupungilla oleviin myymälöihin, juttelee ja kannustaa somessa kaikkia muitakin vierailemaan Pierren vaatekaupassa tai Sophien uudessa kahvilassa. 

Kaupunki esittelee kaikki uudet yritykset lehdessään, kunnostaa etukäteen katutasossa olevia tiloja kuluttajille suunnattua yritystoimintaa varten ja tukee aloittavien yrittäjien toimintaa monin tavoin. Kuluttaminen ei ole vain yksityinen valinta, vaan näkyvä osa elinvoimapolitiikkaa, jolla oma kotipaikkamme on nostanut itsensä Wallonian ”dynaamisimmaksi kaupalliseksi toimijaksi”.

Kuluttajakäyttäytyminen ei koskaan synny tyhjiössä, vaan siitä, millaisia rakenteita, viestejä ja turvaa ympärillä on. Belgiassa kuluttaminen on hyväksytty osa arkea ja elinvoimapolitiikkaa - kuluttaminen tuntuu luvalliselta ja toivotulta. Suomessa taas kuluttaminen ”tässä tilanteessa” tuntuu helposti vastuuttomalta riskinotolta, kun yhteiskunnan apuun ei enää voi luottaa. Ja tässäkin asiassa tunne ohjaa lopulta sitä, uskallammeko käyttää rahaa vai emme.

‍