‍

Kun teen töitä kotona, siirryn sängylle, sytytän vaaleanpunaisen valon, nappaan

puhelimen ja avaan siitä muistiinpanot. Samalla hetkellä makuuhuoneen ovi aukeaa, ja lapset ryntäävät sisälle kengät kuraisina ja riemuissaan. Suurin kertoo, että he keksivät tosi hyvän talvileikin, johon ei tarvita ollenkaan lunta, siinä kieritään mattotelineen edessä rinnettä alas kurassa. Pienimmällä ei ole takkia, koska hän kertoo, että tuli kuuma kurakierimisessä. 

“No olipas hölmö leikki. Ja nyt sitten pistätte kaikki ulkovaatteet

pesukoneeseen. Kumpparit paikalleen. Peskää kädet.  Panitko sinä fleecen pesukoneeseen? Älä mene mihinkään, kuuntele!

Missä ne housut on, missä sun sisko on? Äläkä kaiva nenää! Pesitkö kädet? Pesitkö kädet? Kuulitko? Se joka ei laita vaatteita paikalleen... niin se ei saa tänään, yhtään tota noin niin…”

Suurin tulee yksin takaisin huoneeseen ja sulkee oven perässään tarkasti kuin pieni

sotilas. Hän nojaa oveen kädet selän takana, hän katsoo minuun suoraan, syvälle, hiljaa ja rauhallisesti ja näen kuinka hän vetää henkeä ennen kuin alkaa puhua. 

“Äiti. Me leikittiin eikä riidelty yhtään. Mä keksin meille ihan kaikille hyvän leikin. Me oltiin hyviä lapsia ja millä oli kivaa ja ne vaatteet on nyt pesukoneessa. Sopiiko että me tanssitaan vähän ja sä vaikka kirjotat sillä aikaa.”

Lapsi oli oikeassa, sinä syyllinen äiti. 

Minä olin työn suhteen maailman logiikasta varma. Minun on kohdattava juuri nämä tapahtumat ja vastaantulijat, olivatpa ne naapureita roskiksella, lasteni ystäviä päiväkodin eteisessä, juoksulenkillä rähiseviä tai syliin puskevia koiria omistajineen, käteen osuvien kirjojen aiheita, ihmisten puheenaiheita somessa ja takanani juttelevia teinejä bussissa. 

Olin vakuuttunut, että on annettava vielä tuntemattomien asioiden tapahtua. Jokin estää minua saamasta sitä mitä haluan, jos jotain vielä parempaa on tapahtumassa. 

Minulla on täysi syy uskoa kaiken järjestymiseen. Minut pudotettiin valtakunnallisen tv-ohjelman tekijälistasta. Kukaan ei kertonut miksi. Kukaan ei kertonut yhtään mitään, päinvastoin, sanottiin että seuraavan tuotantokauden toteutuminen on jo varmaa, kaikki jatkuu kuten aiemmin. Kun sitten selvitin puhelimessa tulevien viikkojen aikatauluja, ei toimitussihteeri löytänyt nimeäni työlistasta. 

Olin ensin ällistynyt, sitten raivoissani. Minulle annettiin puoli tuntia aikaa ahdistua kahden puhelinkeskustelun välillä. Ensimmäisessä kerrottiin, että ohjelmien tekeminen Helsingissä on sitten vissiin lopetettu kun sitä ei listalta löydy, kiitos ja värikylläistä syksyn jatkoa. Seuraavassa puhelussa minut pyydettiin mukaan juontamaan ja toimittamaan viikoittaista pitkää, suoraa radio-ohjelmaa sydänystäväni kanssa. Vapaat kädet, teette juuri sellaisen ohjelman jota haluaisitte itse kuunnella. Huu, miten hyvältä se tuntui. 

Tällaisia tapahtumia hellin mielessäni, niistä tuli uskontoni opinkappaleita. En olisi voinut ottaa radiotyötä vastaan, jos en olisi hetkeä aiemmin joutunut ulos toisesta ohjelmasta. Asiat järjestyvät, ja nuo järjestelyt ovat ylimaallisen hyviä ja mielikuvitukseni ulottumattomissa. 

Keskittyä täytyy hellästi.

Soittolistat ja hyvät luurit jotka eivät päästä ulkopuolisia ääniä läpi. Kuljen umpimetsässä, koira pomppii kuin pentu, katsoo välillä taakseen ja pysähtyy korvat pystyssä. Minä huohotan louhikkoisessa ylämäessä korvaani liian kovalla soivaa laulua, sen kaikkein parhaissa kohdissa pysähdyn silmät kiinni, käännyn kokonaan sisäänpäin, keskelle suunnatonta musiikkia. 

Puhkean laulamaan mukana lujalla äänellä. Koska luurit vaimentavat ääntäni, laulan vielä kovempaa. Musiikki tuntuu vatsassa, käsivarsissa, silmissä, alaleuassa, samoissa paikoissa kuin nousuhumala. Huikea suuruus, lepattava onni joka tulvii yli jos siihen pysähtyy, mutta ei pysähdy, vaan laulu jatkuu kunnes päättyy.

Kun laulu vaihtuu, lasken jalat taas maahan ja astun metsään takaisin. Sitten naksautan koiran kaulapantaan remmin kiinni, ja me palaamme alarinnettä valaistulle hiekkapolulle, ja vielä kerran minä hihkaisen uuden laulun kertosäkeen. Vasta sitten huomaan, miten pieni lenkkeilijärouva säikähtää ankarasti, hän hypähtää sivulle, melkein ojaan, en kuule mitä hän huutaa. Näen, kuinka hän suojaa kävelysauvoilla itseään, miten hänen suunsa jää auki, ympyräsilmissä lukee, ettei minun kiekaisuni kuulostanut ollenkaan siltä, miltä Tori Amos luureissa. Pyydän anteeksi ja jatkan matkaa, naurattaa.

Suomeksi ja englanniksi sanoitettuja kohotusmusiikkia olen kerännyt kannettaviin laitteisiin kotipuuhia varten. Sanattomia soittimia, jazzia, klassista, loungea, tai japaniksi tai portugaliksi laulettuja biisejä kirjoitustyötä varten. Juoksemisen jälkeen toiseksi tehokkainta kirjoitusapua antaa musiikki. Se toimii nostaakseen kevyeen irtolaisuuteen, se soi haivuttaakseen yliminän ja pikkuiset ilkeät itsekriitikot. Se soi kuljettaakseen tekstiä minusta ulos helpommin, kun palaan koneen ääreen. 

Työmusiikin on sovittava tekstin tunnelmaan. Bossanova sopii useinmiten, koska en ymmärrä kieltä. Se ei häiritse kirjoittamista. Lempeä kaiho kulkee kuin sormet iholla, hellästi, kiihoittavasti, se kohottaa ja saa haluamaan jatkaa vielä. Hyvien elokuvien score-musiikki on erinomaista työmusiikkia, Cinéma Paradiso, Amelie, Jacques Tatit, Schindlerin lista, Piano, Oppipoika. Teksti soljuu kuin musiikki. Kaikki minussa ja tekstissä solisee. Musiikki kiinnittää vain käsillä olevaan hetkeen. Silloin en ennakoi tai muistele.

Liikkumiseen sopivissa lauluissa muistan sanat juuri silloin kun ne tulevat, enkä hetkeäkään aiemmin. Hengitän kunnolla, keskityn täysin. Ja kun keskityn mihin tahansa asiaan, muut asiat, halut ja pelot haurastuvat ja sitten häviävät. Keskittymisen kohde suurenee ja peittää muun. 

Keskittymiseen täytyy vain muistaa keskittyä, mutta pakottaa sitä ei voi. Keskittyä täytyy hellästi. Kävelen, laulan, hanki upottaa, innokas koira ja nyt on vain tämä luminen metsä ja vanhat kuuset nauravat meille vesissä silmin.

‍