Olen vakituisessa työsuhteessa, mutta vasta päättyneestä työttömyysjaksosta johtuen seuraan yhä ahkerasti työmarkkinoita ja niiden kehitystä. Koko työmarkkina on synkkä, kuten se on pitkään ollutkin, mutta avoimissa paikoissa korostuu kaksi ryhmää: harjoittelijat ja useita vuosia vaativia tehtäviä hoitaneet asiantuntijat.

On toki hyvä juttu, että harjoittelijoita palkataan edelleen. Myös vastuulliset tehtävät tarvitsevat tekijänsä. Minua kuitenkin mietityttää se, vallitseeko näiden kahden välimaastossa todella niin hyvä tasapaino, ettei lisäkäsiä kaivata?

Jutun juju piilee siinä, että jos näitä välitason tehtäviä ei pääse koskaan hoitamaan, uraputki katkeaa. Tässä tilanteessa harjoittelijalle on siunaus, jos töitä pääsee jatkamaan samassa paikassa, jossa on suorittanut korkeakouluharjoittelun, trainee-jakson tai muun lyhyemmän pätkän.

Sitten ovat ne, joille jatkoa ei syystä tai toisesta tarjota, sekä ne, joilla harjoitteluvaihe on pitkälti taakse jäänyttä elämää.

Eikä mikään ole niin vaivatonta kuin perustekijän sisäänajaminen perushommiin uudelle alalle.

‍

Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään. Olen työskennellyt viestintäkoordinaattorina ja sivutoimisena sisällöntuottajana, mutta koska kokemusta ei ole useita vuosia, suurin osa paikoista menee sivu suun. Tällä kokemuksella – ja tässä elämäntilanteessa – ei ole kuitenkaan mielekästä eikä välttämättä mahdollistakaan ryhtyä enää harjoittelijaksi. Minulle sopisivat erinomaisesti perusluontoiset viestinnän tehtävät, mutta juuri niitä ei ole tarjolla.

Uraputkeni on toivomieni tehtävien osalta poikki. Vaikuttaa siltä, että pahimmassa tapauksessa se tulee jäämään vallitsevaksi tilanteeksi.

Ongelma ei kosketa pelkästään vastavalmistuneita ja nuoria, vaan koko alaa. Putkesta putoavat pois ne, jotka eivät pääse tekemään riittävästi perustyötä voidakseen kehittyä osaajina. He eivät pääse siirtymään siihen ryhmään, joka voi luottavaisin mielin hakea erityisasiantuntijoiden, vastaavien asiantuntijoiden tai päälliköiden työpaikkoja.

Harjoittelijoiden tulee toki jatkossakin saada paikkansa lunastaa kannuksensa ja vastuun on hyvä pysyä siellä, missä sitä ollaan valmiita kantamaan. En minäkään haluaisi (enää) yksin vastata organisaation tai yrityksen viestinnästä ilman laajempaa kokemusta.

Haluaisin tehdä ja suunnitella sisältöjä, osallistua strategioiden laadintaan ja hoitaa yleensäkin leipätyötä, johon johtoasemassa olevat eivät kerkeä mutta joita ei vielä voida jättää harjoittelijoille.

Todella moni yritys hyötyisi tällaisesta tekijästä, jos kannattavuutta ajateltaisiin siten, että tuottavuus lisääntyy, kun viestinnän perustekeminen ei ole kaikkien asiantuntijoiden jaettu vastuu, joka on pois varsinaisesta työajasta.

Eikä mikään ole niin vaivatonta kuin perustekijän sisäänajaminen perushommiin uudelle alalle.