‍

Ihmisen aivot ovat mieletön elin, jolla on loistava kyky oikoa mielestään oikeisiin vastauksiin pysähtymättä ajattelemaan. Meitä vaivaavat monenlaiset ajatusharhat ja –vinoumat, joiden avulla uskottelemme itsellemme ja toisille asioiden oikeellisuutta.  

Esimerkiksi saatavuusharha saa meidät uskomaan asioihin tai niiden todennäköisyyksiin sen mukaan, miten helposti esimerkkejä asioista tulee mieleen. Päätösten arviointi perustuu silloin siihen, minkä muistaa hyvin, ei uteliaisuuteen mennä askelta tai kahta pidemmälle kohti oikeaa tietoa.  

Vahvistusharha on samaa perhettä – kun jokin sana tai väite toistuu riittävän usein, alamme uskoa sen olevan totta tai ainakin pitämään sitä merkittävästi tärkeämpänä kuin se todellisuudessa ehkä on.  

Kuunnellessani kiinnostavaa ja hyvin laadittua esitystä sain itseni kiinni näistä laiskuuksista.  

Kellot löivät jostain syystä tällä kertaa kovaa, kun esityksen lopussa korostettiin strategian adaptiivisuuden tärkeyttä. Se ei ollut ensimmäinen kerta viimeiseltä vuodelta, enkä itsekään ole synnitön asian kanssa.  

Meitä tuntuukin vaivaavan strategiatyössä kaksi asiaa, jotka lopulta ovat syy ja seuraus.    

Olemme onnistuneet uskottelemaan itsellemme, että ennakointi on mahdotonta.

Media, poliitikot ja strategiakonsultit ovat kertoneet meille jo pitkään maailman muuttuvan juuri nyt nopeammin kuin koskaan. Osa tästä on totta, toinen osa ei.  

Tämä muutosnarratiivi saa meidät uskomaan, että kaikki muuttuu. Näin ei kuitenkaan ole. Teemme edelleen samoja asioita, osaa ehkä hieman eri tavalla kuin aina aikaisemminkin: opiskelemme, käymme töissä tai etsimme niitä, syömme, rakastamme, perustamme perheitä, ostamme tavaroita ja mietimme mitä tänään pukisi päälle.  

Vastaukseksi tähän osin epätoteen muutosnarratiiviin olemme strategiatasolla keksineet, että strategian on oltava adaptiivinen. Meidän on oltava jatkuvasti hereillä yhteiskunnan ja toimintaympäristön muutoksiin valmiina muokkaamaan yrityksemme tarkoitusta ja tavoitteita siitä huolimatta, että moni ympärillä tapahtuva asia on joko arvaamaton tai sellainen, johon emme voi omalla toiminnalla edes vaikuttaa.  

Näin olemme onnistuneet uskottelemaan itsellemme, että ennakointi on mahdotonta ja johdamme organisaatiota ja ihmisiä joko tiedostamattamme tai tiedostaen reaktiivisesti.  

Filosofi Gregory Pappas tiivistääkin tämän ajankokemuksemme hyvin: ”Ennakointi, jälkiviisaus ja nykyhetken havainnot tehdään kaikki nykyhetkessä – nykyhetkeä varten.”

Ehkä siksi kuvittelemme ennakoivamme tulevaa, vaikka todellisuudessa pakenemme sieltä tähän päivään. Ja juuri siksi meidän pitäisi pysähtyä ja miettiä, mitä tulevaisuutta oikeastaan rakennamme, jos rakennamme lainkaan. Adaptiivisuus on lopulta viisautta vain silloin, kun se ei korvaa suuntaa ja merkitystä.

‍