Kolumni
Pyydämme koneilta liian vähän, ja siksi saamme vain liejua - “Fuck AI” saa nuoret mylvimään
12.6.2026 9:49
Anders Meinander
Brändin pitää olla läsnä pienimmässäkin kikkareessa, Anders Meinander kirjoittaa.
“Sloppi” on kulttuurin kuume. Se on oire tekoälyä laajemmasta kulttuurisesta taudista, joka vaivasi meitä jo ennen kun koneet oppivat tekemään kuvia ihmisistä, joilla on Stockmannin kuvaston sielu.
Tekoäly istahti katettuun pöytään.
Se, että jokainen kahvila näyttää samalta: vaalea puu, mustat metallijalat, luonnonvaloa, käsin piirretty logo ja jokin kauramaidon ympärille rakennettu maailmankuva, on sloppia. Se, että jokainen streaming-sarja on aiemmista menestyssarjoista rakennettu komposiitti, on sloppia. Listaa toimialoista ja tuotekategorioista joissa on muotoa vailla sisältöä, voisi jatkaa loputtomiin.
Biossani tuossa alla hehkutan ‘Succession’-sarjaa. Se oli kaiku menneisyydestä. Odysseia, joka asettuu muinaiseen jatkumoon. Ihmiset rakensivat temppeleitä, tragedioita, eepoksia, freskoja, sinfonioita ja romaaneja kertoakseen jotain olennaista. Kertoakseen vallasta, kuolemasta, häpeästä, perheen suhteesta heimoon ja heimon suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan.
Succession on teos. Jos näen Successionista kolmen sekunnin klipin, jossa joku sanoo vain lauseen fragmentin, koko universumi avautuu heti.
Sitä on brändi parhaimmillaan.
Jos brändi edustaa jotain, sen jonkin pitää olla läsnä myös pienimmässä kikkareessa: kolmessa sekunnissa, otsikossa, leikkauksessa, kuvavalinnassa, typografiassa, hiljaisuudessa ja siinä, mitä jätetään kokonaan tekemättä.
Sisältö täyttää tilaa. Teos jäsentää maailmaa.
Kukaan ei halua tehdä huonoa, mutta painovoima pakottaa kohti keskinkertaisuutta.
Jesse Armstrongin hahmot ovat sanavalmiita ja nopeaälyisiä, mutta samalla todella tylppiä esineitä. Aivan kuten Shakespearen kaunopuheiset hahmot, jotka jatkuvasti puhuvat itsensä pussiin, vaikka yrittivät peittää kaiken. Logan Royn maailmassa jokainen lause on ase, kilpi tai testi ja muuhun ruutumme täyttävään sisältöön verrattuna se on kuin pihvi verrattuna Piltti-soseeseen.
Cue in “Markkinointi”.
Tiedostan tottakai, että Succession on naurettavan kunnianhimoinen benchmark, mutta jos luovasta panoksesta vastaavalla taholla ei ole “creative agency” (eli omaehtoista luovaa näkemystä), brändi on tuomittu tuottamaan sloppia – muodossa tai toisessa.
Meillä on käytössämme historiallisesti käsittämättömiä välineitä. Jumalallinen tuotantokapasiteetti yhdistettynä usein järkyttävän ohkaisiin ajatuksiin siitä, mitä sillä voisi tehdä.
Tämä on slopin tragedia. Se, että pyydämme koneilta niin vähän.
Miksi silti teemme sloppia, jota kukaan täysjärkinen ei kehtaisi viedä Logan Royn arvioitavaksi? Koska se näyttää lyhyellä aikavälillä järkevältä. Se on halpaa, nopeaa, turvallista ja helppo hyväksyä. Kukaan ei halua tehdä huonoa, mutta painovoima pakottaa kohti keskinkertaisuutta. Kohti jotain, mitä kukaan ei vihaa tarpeeksi hylätäkseen sen, muttei myöskään rakasta sitä tarpeeksi ottaakseen sen omakseen.
Logan Roy kysyisi: “What the fuck is this?”
Gen Z katsoo maailmaa ja kysyy: “What the fuck is this?”
Yhdysvaltain yliopistojen valmistujaisjuhlissa tänä keväänä kuuluu buuausta aina, kun joku mainitsee tekoälyn. Nuorille luvattiin paikka pöydässä, jos he vain suorittaisivat tarpeeksi hyvin, ja nyt pöytä on katettu slopille. On myös toivoa paremmasta. Katsokaa Ronny Chiengin Harvardin Class of 2026:lle pitämä puhe. Se kiteytyy sanapariin jota hän viljelee taajaan: “Fuck AI”
Yleisö mylvii.
Anders on Creative Design Head ja tykkää siitä, että jäät pohtimaan mikä ihme se sellainen on. Hänen mielestä Succession -sarja on sekä huumorin, draaman, että kulttuurisen relevanssin mittapuu. Se, että korkeintaan promille kaikesta tekemisestä täyttää mitat, on terve lähtökohta. Kehtaisitko näyttää työsi tulokset Logan Roylle? Ei Anderskaan, mutta se motivoi hänet kohti parempaa tekemistä.
