Kun tulin alalle, brändit tuntuivat kiinnostavilta epäkiinnostavassa maailmassa. Nykyään on usein päinvastoin. Tätä kirjoittaessa puhelimeen tipahti HS-ilmoitus: ”Reuters: Flávio Bolsonaro on paennut maasta”. Todellisuus Aaron Sorkinille: ”Hold my beer.”

Sotaa, Euroopan tulevaisuutta ja tekoälyä koskevien uutisten rinnalla on välillä vaikea innostua siitä, mitä jonkin brändin pitäisi seuraavaksi kertoa itsestään. Oman työn mittasuhteita tulee ajatelleeksi.

Tähän on alalla luonteva vastaus. Brändin pitää osallistua siihen, mikä ihmisiä oikeasti kiinnostaa. Sen pitää ymmärtää kulttuuria ja olla siinä relevantti.

– Pitää olla aitoo grittii.
– Jep. Kuten?
– …

Jos pitäisi nimetä nykyihmisen pienin yhteinen nimittäjä, tarjoaisin huolta. Ehkä jopa pelkoa. Yhteinen tunnetila ei kuitenkaan tarkoita yhteistä käsitystä maailmasta. Se, mikä yhtä rauhoittaisi, voi olla juuri se, mitä toinen pelkää.

Kaikki on myös politiikkaa, eikä brändit oikein lämpeä sillekään. Brändit kyllä tykkäs puhua samoista asioista kuin Greta silloin, kun hän pääasiassa puhui ilmastosta. Se teki purposesta helppoa ja myös kulttuurisesti relevanttia, mutta ajat muuttuu ja agendat pakenevat mainonnan mukavuusalueelta…

Huumoria pidetään turvasatamana. Turun saariston ”Get a Nose Job” on sinänsä fantastinen. Se edustaa täydellistä eskapismia ja on siltä osin vähän turhankin on the nose #punintended #frenchriots

Jos Ranskan mellakat olisi olleet tulilla jo suunnitteluvaiheessa, olisi ehdotettu vaikka Roberto Benignia. Eiku hitto, Italiassakin…

MAINOS

On pirun vaativaa kekkailla kiinnostavia ja relevantteja aiheita, jotka kaiken lisäksi on toteutuskelpoisia nykysenlaisilla budjeteilla. Ehkä aihe kannattaisi etsiä median ja kultturisotatantereiden sijaan tavallisista yksilöistä.

Jouko Turkan Aiheita-kirjassa on työhullu, jota poliisit yrittävät saada kiinni järjestämällä hänen reitilleen pieniä työmaita (niitähän Tzadis piisaa). Hän ei pakomatkallakaan malta olla pysähtymättä tekemään töitä. Arvostettu ominaisuus on muuttunut pakoksi, joka toimii ihmistä itseään vastaan. Siitä syntyy aihe, josta haluaa kuulla lisää. Brändeille tällainen hahmo on auttamattoman keskeneräinen. Hänelle pitää löytää ratkaisu. Hänen pitää oppia, ettei kaikkea tarvitse suorittaa. Lopussa hän sitten osaa olla läsnä. Brändi on auttanut hänet auvoiseen harmoniaan. Ommm.

Mutta, mutta… Juuri sitä, mikä tekee ihmisestä kiinnostavan, korjaamme luvattoman usein pois.

Oispa enemmän mainontaa, jossa ihminen saa olla ristiriidassa itsensä kanssa ilman, että hänet heti ohjataan siitä ulos. Kuten oluen myynti rautakaupassa. Siis paikassa, jossa myydään pääasiassa painavaa, terävää ja myrkyllistä tavaraa. Siinä on jotain ihanan ristiriitaista.

Ai että muuten kaipaan Arlan saitaa ja äksyä isäntää. Siis sitä Roy Anderssonin 90-luvun Arla-mainosten hahmoa. Hänessä oli enemmän samaistumispintaa kuin kymmenessä keskivertomainoshahmossa.

Kuten tekoäly asian ilmaisisi: Ei siksi, että se tekisi brändistä täydellisen — vaan siksi, että se tekisi siitä inhimillisen. Ja se on aitoutta, joka rakentaa merkityksellisiä yhteyksiä muuttuvassa maailmassa.

‍

Anders on Creative Design Head ja tykkää siitä, että jäät pohtimaan mikä ihme se sellainen on. Hänen mielestä Succession -sarja on sekä huumorin, draaman, että kulttuurisen relevanssin mittapuu. Se, että korkeintaan promille kaikesta tekemisestä täyttää mitat, on terve lähtökohta. Kehtaisitko näyttää työsi tulokset Logan Roylle? Ei Anderskaan, mutta se motivoi hänet kohti parempaa tekemistä.

‍

Anders Meinander