”Lopeta itkeminen” on huono neuvo lapselle. Ei se aikuisellekaan hyvä ole, mutta työnhakijalle ihan paikallaan.

Selaan yleensä ainakin kerran päivässä hetken aikaa LinkedIniä. Se on alustana polarisoitumassa. Näkyviä postaajatyyppejä on kahdenlaisia: pyörän uudestaan kolmesti päivässä keksiviä sammumattomia dynamoja ja tragedioitaan toistavia työnhakijoita.

Jälkimmäinen ryhmä unohtaa kuitenkin, että vastoinkäymisten suhteen ihmisten kollektiivinen mielenkiinto on lyhytaikaista. Työmarkkinat ovat olleet niin pitkään huonolla tolalla, että kaikilla on jo maha täynnä nyyhkytarinoita. Sama ilmiö toistuu muuallakin: muistatko, milloin joku olisi viimeksi päivitellyt ääneen Ukrainan tai Gazan sotia? Ei ehkä ihan äskettäin.

Me ihmiset ymmärrämme empatian konseptin. Meillä on kuitenkin se valitettava luonteenpiirre, että mitä kauempana meistä tuska koetaan, sitä vähemmän se jaksaa meitä koskettaa. Aloitin itse osaamiseni mainostamisen LinkedInissä vuoden 2022 lopulla työsuhteeni päättyessä. Vuonna 2023 rehellinen surutarina toimi vielä, mutta vuoden 2024 aikana niitä alkoi esiintyä niin paljon, että ne hukkuivat massaan.

Kasvot eivät tarvitse sen koommin hymyä kuin kyyneliäkään ollakseen kauniit.

‍

Tänä vuonna tarinat ovat jo niin läpi koluttuja, että ne vaikuttavat kiinnostavan vain kertojiensa lähipiirejä. Tykkäyksiä tulee muutama, ja hyvällä tuurilla joku entinen kollega jättää kommentin kehuakseen työkaverinsa osaamista. Uusia mahdollisuuksia avautuu vain harvoille. Viestijöiden työttömyys on lisääntynyt entisestään alkuvuodesta, ja markkinoijilla se on pysynyt samana – eli huonona sekin. Pelastustarinoita ei riitä kaikille, jotka ovat hädässä.

Haaste piilee siinä, että oma tarina pitäisi osata valjastaa kerronnallisesti niin, että se iskisi uudestaan yleisöön. On rohkeaa, että haavoittuvainen ja epäonninen ihminen uskaltaa kertoa tarinansa. Erottuakseen tulisi kuitenkin olla riittävän rohkea keksimään jotain uutta, jolloin linkkarikansakin tukisi näitä pyrkimyksiä.

Olen itse miettinyt, milloin päätään nostaa ilmiö, jossa inhimillisyyden muistetaan olevan useimmiten arjen keskiarvoja. Virkistävää vaihtelua saataisiin jo sillä, että uralleen jatkoa tavoittelevat olisivat realisteja. Kun jatkuva epävarmuus on kurjaa ja nousukiito pelkkä haavekuva, ehkä voitaisiin nostaa esiin sellaista itseä, jollainen tietää olevansa ihan tavallisena päivänä.

Nämä asiat minä osaan, näitä minä en osaa, tämä kiinnostaa ja tätä en halua enää opetella. Ihmisen kasvot eivät tarvitse sen koommin hymyä kuin kyyneliäkään ollakseen kauniit. Totuus riittää.

‍