Lähes jokaisessa työyhteisössä olen kohdannut heitä. Kroonisesti vittuuntuneita. Heitä, keillä on kaikki vähän huonommin kuin muilla.
Tunnistettavia piirteitä ovat passiivis-aggressiivinen ja ongelmalähtöinen tapa keskustella. Ominaista on myös jatkuva tyytymättömyys johtamiseen tai ylipäätään vallitseviin käytäntöihin. Kroonisesti vittuuntuneille on leimallista nostaa alituisesti esiin omaa työkuormaansa. Heidät tunnistaa myös sellaisista toistuvista yksittäisistä teoista, kuten huokailu, tuhahtelu, kiroilu, pään pyörittely ja sarkastinen naureskelu.
Kroonisesti vittuuntuneiden pahin painajainen on se, että asiat todella muuttuisivat (heidän näkökulmasta käsin katsottuna) paremmalle tolalle. Näin tapahtuessaan he kadottaisivat oman merkityksensä. Sen väkevän ilmaisuvoiman, joka tekee heistä omissa silmissään osaavia, päteviä ja välittäviä.
Tällaisen ihmisen lähellä on usein raskasta olla. Kroonisesti vittuuntunut tietää tämän, jonka vuoksi hän yrittää tartuttaa muita. Kun useampi astuu samaan junaan ja jakaa jatkuvan ärtymyksen ja siitä jauhamisen, tunne voimistuu ja alkaa vallata salakavalasti tilaa.
Vitutus on vähintään yhtä suomalainen käsite kuin sisu. Toisesta on tehty menestyselokuvia, toisesta kukaties vielä jonain päivänä tehdään. Vitutuksen ympärille on rakentunut tietynlainen koomisuuden sädekehä. Puhumme pienestä oravasta ja huvitumme sarjakuvissa kiroilevasta siilistä.
Viittaamme usein vitutuksen voimaan. Oikein kanavoituna se saattaa jalostua juurikin sisuksi ja olla ratkaiseva agitaattori ponnistuksemme voimalle.
Vähemmälle huomiolle jää se, kuinka aniharvoin näin kuitenkin käy.
Useimmin vitutus on junnaava kehä, joka ruokkii itse itseään ja valaa tervalla arjen alustan. Työpaikalle kannettu vitutus saattaa tarttua siinä määrin, että jalkautuu lopulta käsittämättömän laajalle ja kestää häkellyttävän pitkään.
Vittumaiset tunteet tai tilanteet eivät poistu pelkästään sillä, että niistä puhutaan.
.png)
Kun altistamme päivät pitkät itsemme marinalle, purnaamiselle sekä selän takana paskan jauhamiselle, kannamme kotiimme kapallisen kuormitusta, joka saattaa näkyä ulospäin epämääräisenä ärtymyksenä ja murahteluna. On selvää, että tällaisessa ilmastossa myös työhön käytetty energia valuu väistämättä ohi oleellisen.
Olimme pahimpana korona-aikana auliita jättämään tulematta työpaikalle (jopa määrättyjä toimimaan niin), ettemme tarttuisi tai tartuttaisi. Vitutuksen osalta olemme huomattavasti hövelimpiä. Vaikka tunneilmasto kasvattaisi kahden viivan sijaan tatin otsaan, emme suostu varjelemaan itseämme.
Kiitos suomalaisille ominaisen hiljaisen kohteliaisuuden, kroonisesti vittuuntuneet saavat rellestää melko vapaasti työyhteisössä.
Miten asiaa voisi korjata?
Vittuuntumisen kieltäminen tai sen lakaiseminen maton alle ei ole suotavaa, eikä edes mahdollista. Sekä johtajan että koko yhteisön on tärkeää sisäistää, että pohjimmiltaan kroonisesta vittuuntuneella on tarve tulla kuulluksi. Ei hän kaipaa ratkaisua vaan kokemuksen siitä että tulee aidosti huomioiduksi.
Lähes kaikki työpaikalla käydyt keskustelut nojaavat ratkaisukeskeisyyteen. Järjestämme kernaasti aikaa voidaksemme pohtia asioihin ratkaisuja. Sen rinnalle olisi äärimmäisen hyödyllistä järjestää aikaa myös kuulluksi tulemiselle. Sille, että ihmisillä olisi työyhteisön keskuudessa mahdollisuus puhua siitä, miltä heistä tuntuu ja mikä heidän mieltään painaa. Ilman, että lähtökohtaisena vaateena on kolmen oleellisen pointin tai minkään muun ratkaisuehdotuksen pöytään tuominen.
Aina sellaista ei ole. Itse asiassa, harvemmin on.
Kun ihminen kokee tulevansa aidosti nähdyksi ja kuulluksi, hän hahmottaa helpommin myös omassa näkökulmassaan asiat, joihin voi vaikuttaa ja asiat, joihin ei voi. Samalla lujittuu myös halu sitoutua yhteisöön, koska sen keskellä ei tarvitse vetää alvariinsa roolia, vaan voi välillä myös hengittää omana itsenään.
Vittumaiset tunteet tai tilanteet eivät poistu pelkästään sillä, että niistä puhutaan. Tällaisen avoimuuden tilasta käsin syntyy silti alusta, jonka päälle on mahdollista rakentaa aidosti kestäviä perusteita. Ja hahmottaa myös aidosti parempia ratkaisuja ilman että lyyhistyy keskisormi pystyssä ongelmien alle.
Harri-Pekka Pietikäinen on kirjailija ja yksi Suomen tunnetuimmista tunnekouluttajista. Hän myös valmentaa kirjoittamisessa ja viestinnässä - yli 20 vuoden kokemuksella media-alasta. Koulutukseltaan Harri-Pekka on elokuva- ja tv-käsikirjoittaja. Hänen kirjoituksiaan voi lukea muun muassa Hidasta elämää -sivustolta sekä Markkinointiuutisista. Vapaa-ajallaan Harri-Pekka vapaasukeltaa, kiipeilee ja ryömii luolissa.
Onneksi olkoon vuoden 2025 Kasvukeissit Hetki, Volvo, Bats, Laattapiste-Pukkila ja Locobase! Tutustu uusiin Kasvukeisseihin ja poimi itsellesi vinkit ja opit vaikuttavaan markkinointiin.
Katso Kasvukeissit tästä
