Vietin yhden työelämäni vietin tapahtumien parissa, eikä niistä nauttiminen ole oikein koskaan sittemmin onnistunut ilman, että kiinnitän huomiota kumppanitoteutuksiin, kaapelikouruihin ja jonotusjärjestelyihin. Vähintään aitakankaan, välillä jopa helmakankaan tarkkuudella. “Oota mä otan vielä tästä kuvan inspisarkistoihin” jos mikä kielii huolettoman ja kuplivan festarikaverin aatelistosta.
Toisessa työelämässäni toimin kääntäjänä. Leffojen tai sarjojen seuraaminen ei kerta kaikkiaan vaan onnistu ilman jatkuvaa pohdintaa siitä, miten itse olisin kääntänyt vitsit tai kulttuurisidonnaiset viittaukset. Ei tarvinne erikseen selittää, miksi olen erinomaista seuraa myös ruudun äärellä.
Tästä nykyisestä työelämästäni en edes aloita.
En suinkaan metsästä virheitä tai epäloogisuuksia, vaan saman filtterin kautta osaan myös iloita tuottajan, kääntäjän tai kollegan onnistumisista. Inspisarkistoni on varoittavien esimerkkien sijaan täynnä ratkaisuja, joita toivoisin itse keksineeni. Siltikin tuntuu, että sitä tietää aivan liikaa prosessista pystyäkseen heittäytymään täysillä lopputuloksesta nauttimiseen.
Silti tai ehkä juuri siksi tykkään tuulettaa aivojani hakeutumalla toisinaan jonkin uppo-oudon, lähtökohtaisesti aivan liian vaikealta tuntuvan äärelle. On myös tervetullutta vastapainoa näkemyksellisyyttä ja jatkuvaa ratkaisujen perustelua vaativalle asiantuntijatyölle olla ihan luvan kanssa avuton ja vailla vastauksia vaikka norjan kurssin alkutaipaleella.
Mutta sitten jotain tapahtui. Vieras, vaikea aihe ei kiepauttanutkaan ajatteluani yhtään ympäri, vaan sai sen polkemaan yhä syvemmin vanhoja uria. Seurasi oma hetkeni tosielämän LinkedIn-pöhisijänä: sinä tyyppinä, joka saa niin keväisen koirankakkakeskustelun kuin pikkuserkun rippijuhlatkin käännettyä oivalliseksi opetustuokioksi omasta tiukasti määritellystä agendastaan käsin. Innostuin kvanttifysiikasta, mutta luin sitä tiukasti PR-persoonani silmin.
Yhtäkkiä aalto-hiukkasdualismi heijasteli brändillisen ja taktisen tekemisen suhdetta. Paikallinen ja ajallinen ulottuvuus kääntyivät kulttuurisen relevanssin edellytyksiksi. Epätarkkuusperiaate alkoi kuulostaa häiritsevän tutulta vaikuttavuuden mittaamisen näkökulmasta. Ahdoin valtavan suuren, mielen ja kielen rajoituksia koettelevan aiheen päässäni ahtaisiin, yksinkertaisiin ja arkipäiväisiin raameihin.
Ja ehkä sitä Linkkari-pöhisijää kohtaan tulee olla vähän armollisempi.
Karttuiko ymmärrys kvanttifysiikasta? Ei. Jotain muuta tuli kuitenkin näkyväksi. Kun jokin asia on vieras, yritämme löytää sille vastaavuuksia tutusta. Etsimme sanoja, jotka osuisivat edes lähelle. Kvanttifysiikka jos jokin on osoittanut, kuinka rajallisia kielemme ja käsityksemme todellisuudesta ovat.
Ja sieltä kvanttifysiikan tulkinnoista tuttu on myös ontologinen peruskysymys subjektin ja objektin erottamisesta. Kun havainnoimme ympäröivää maailmaa, tapahtuu se aina tietoisesti tai tiedostamatta valitun viitekehyksen kautta, jolloin jo samalla muovaamme tulkintaamme. Me olemme osa havainnoitavaa maailmaa tutkimusmenetelminemme, mittareinemme ja oletuksinemme.
Emme katso asioita sellaisinaan, vaan rakennamme niille merkityksen oman linssimme läpi. Näin käy myös kuville ja viesteille. Oliko se kymmenisen vuotta sitten internetin räjäyttänyt mekko sini-musta vai valko-kultainen? Yksi asia, kaksi todellisuutta. Ilmiö oli kokemuksena jaettu, mutta havainnot eivät silti yhtenäistyneet – todellisuus kun näyttäytyy eri ihmisille erilaisena.
Olisi päätöntä olettaa, etteivät kokemuksemme muokkaisi meitä ja katsantokantaamme. Vaarallista se on vasta, jos emme tunnista omien lähtökohtiemme vaikutusta ajatteluumme.
Ehkä tieto ei siis lisää tuskaa, vaikka se saattaakin monimutkaistaa asioista nauttimista. Ehkä tieto mahdollistaa jotain muuta: kyvyn nähdä vivahteita, yhdistää yllättäviä asioita keskenään ja ennen kaikkea arvostaa niitä hetkiä, kun joku onnistuu tekemään monimutkaisesta kirkasta.
Ja ehkä sitä Linkkari-pöhisijää kohtaan tulee olla vähän armollisempi. Hän vain tekee näkyväksi sen, mitä me kaikki teemme jatkuvasti yrittäessämme ymmärtää: käännämme maailmaa omalle kielellemme.
Annina Pikkumäki on toimitusjohtaja, strategi ja ammatti-innostuja, joka kaikki tai ei mitään -ihmiseksi viihtyy yllättävän hyvin kultaisella keskitiellä. Annina tarkastelee kolumneissaan viestinnän ja markkinoinnin ilmiöitä, trendejä ja haasteita, jotka alan ammattilaisia puhututtavat nyt tai viimeistään huomenna.
