Feedit täyttyvät tällä hetkellä kuvista, joita kukaan ei ole ottanut. Osa on mainoksia, osa ihan itse tehtyjä: asiantuntijapostauksen kylkeen generoitua kuvitusta, jossa muovikasvoinen tiimi hymyilee neuvotteluhuoneessa, jota ei ole olemassa.
Hassunhauska action-figuuri muovipaketissa.
Valloittava kiharapehko ChatGPT:n näkemyksenä siitä, miltä joku olisi näyttänyt 1980-luvulla.
Minä vanhana / koirana / mafiapomona / millaisena tekoäly minut näkee.
Tekijöitä naurattaa, mutta yleisöä ei. Kun LinkedIn lisäsi elokuussa syötteisiinsä ilmiantonapin tekoälysisällölle, sitä painettiin yli miljoona kertaa kahdessa viikossa.
Bentley-yliopiston ja Gallupin Business in Society 2026 -kyselyssä lähes puolet vastaajista suhtautui tekoälyllä tehtyyn mainontaan kielteisesti ja vain joka viides myönteisesti. Kaikkein kriittisimpiä tekoälysisällölle ovat nuoret.
Yleisön tuomion näkee toisaalta ihan ilman tutkimustakin.
Tekoälykuvitusten kommenttikentät Facebookissa tai TikTokissa täyttyvät pilkasta, raivosta ja pettymyksestä, ja tekoälykuvien keltaiselle hehkulle on jo vakiintunut oma pilkkanimikin: kusifiltteri. Hesari käsitteli ilmiötä elokuussa, ja Aalto-yliopiston markkinoinnin professori Johanna Frösén varoitti jutussa, että kokonaan tekoälyllä tehty kuva tarttuu helposti mainostajan maineeseen: "Voi herätä ajatus siitä, onko itse tuotekin valmistettu vähän sinne päin."
Mitä synteettisemmäksi feedi muuttuu, sitä arvokkaampi on kuva, jonka takana on oikea, elävä ihminen.
Silti asiantuntija vastaa selfie-ehdotukseen: "en minä kehtaa" ja että “tulee vähän oksennusta kurkkuun”. Pelätään suomalaisten suurinta syntiä ja häpeää: itsestään numeron tekemistä ja tyrkyksi leimautumista.
Oksennusta tai ei, kasvokuvalliset postaukset keräävät LinkedInissä aina enemmän huomiota kuin pelkät graafit, logot ja kuvapankkien kättelevät ihmiset – ja rosoinen, vähän väärästä kulmasta otettu kuva päihittää usein siloitellun, lähes liian täydellisen studiovalokuvan.
Syy löytyy ihmisen psykologiasta.
Jo vastasyntyneet vauvat kääntävät katseensa kasvoja muistuttavaan kuvioon ensimmäisinä elintunteinaan, ja aikuisen aivoissa kasvojen tunnistamiselle on oma erikoistunut alueensa (nimeltään fusiforminen kasvoalue – hyvä tieto pubivisoissa). Emme yksinkertaisesti VOI olla katsomatta kasvoja: ne ovat ihmislajin vanhin ja tärkein sisältöformaatti.
Rohkeus näyttää kasvonsa väsyneenä ja huonossa valossa ei ole narsismia, vaan viestintästrategia.
Kasvot siis pysäyttävät. Mutta miksi epäonnistunut kuva toimii usein paremmin kuin edustava otos, jossa on kaikki kohdallaan?
Ensimmäinen syy on ihmisten sisäinen mainostutka. Jokainen skrollaaja on oppinut tunnistamaan kiillotetun pinnan yhdellä silmäyksellä: joku yrittää myydä jotain! Tärähtänyt selfie ei näytä mainokselta, joten sitä ei myöskään ohiteta mainoksena.
Toinen syy on väsymys. Äärimmilleen kuratoitu some tarjoilee täydellisiä koteja, tajunnanräjäyttäviä aamiaisia, ja uskomattomia uria, ja tämäkös se meitä kyllästyttää. Maailmalla puhutaan perfection fatiguesta, mutta suomeksi ilmiötä voisi kutsua kiiltokuvaväsymykseksi. Sen seurauksena silmä janoaa mitä tahansa, mikä ei kiillä – ja kaksoisleuasta tulee turvasatama.
Kolmas syy on se, että epätäydellisyys on totta. Nenäkarvat tai vatsamakkarat ovat todiste siitä, että kuvan takana on oikea ihminen, johon voi samaistua.
Hyvällä valokuvalla on paikkansa, mutta somefeedissä ei ole aina pakko esiintyä parhaimmillaan. Aitous asuu kuvissa, jotka on otettu tavallisen talvisena tiistaina, kun aurinko on ollut kuukausia piilossa, ja suomalainen iho näyttää ihan täsmälleen juuri siltä.
Sosiaalipsykologian klassikkolöydös on, että toistuva altistuminen saa meidät pitämään asioista enemmän, ja kun samat kasvot vilahtavat feedissä viikosta toiseen, syntyy tunne tuttuudesta.
Sama mekanismi teki Arvi Lindistä aikanaan henkilön, jota tituleerattiin Suomen luotetuimmaksi mieheksi, jonka sanaan uskottiin enemmän kuin useimpien ministerien.
Arvi Lindin luottamus syntyi 40 vuoden aikana yli 10 000 tavallisesta uutislähetyksestä, ei yhdestä tai kahdesta täydellisestä esiintymisestä.
Suomalaiselle asiantuntijalle tämä kaikki on tietenkin vastenmielistä kuultavaa, ja edelleen moni piiloutuu mieluummin logon, käppyrän tai hillityn screenshotin taakse sen sijaan, että laittaisi naamansa likoon.
Turvallista niin! Silloin kukaan ei pysähdy, ei ärsyynny…. eikä muista.
Rohkeus näyttää kasvonsa väsyneenä ja huonossa valossa ei ole narsismia, vaan viestintästrategia, jonka vauvat, aivotutkijat ja algoritmit ovat yksimielisesti hyväksyneet. Harvinainen konsensus.
Kansa on puhunut. Se tahtoo nähdä kaksoisleuan!
PS. Ipsosin ja Syracusen yliopiston viime keväänä tekemässä kokeessa 3 000 kuluttajaa arvioi ihmisten ja tekoälyn tekemiä mainoksia. Tekoälyversioita ei erottanut juuri kukaan – silti ihmisten tekemät versiot toimivat 14–17 % paremmin.
Aika kiinnostavaa sekin.
Sari Venäläinen on B2B-markkinoinnin ammattilainen, joka vaihtoi hiljattain elämän agencyssä startup-lyfeen, ja perusti Haamu.io:n. Hän on oman elämänsä hupiukko sekä ajatustensa Kymijoki, joka kirjoittaa brändeistä, vaikuttamisesta ja ajatusjohtajuudesta – sekä näiden pyhästä kolminaisuudesta, joka toivottavasti johtaa myyntiin. Tällä hetkellä missiona on tehdä LinkedInistä hyödyllisempi paikka paremmilla sisällöillä.
Kerro kehitysideasi, anna palautetta, kysy mitä tahansa! Palaamme asiaan mahdollisimman pian.
