Tamperelaisten teekkarien vappujuhlissa yrityksen työnantajamielikuvaa vahvistamassa ollut toimitusjohtaja kaatoi opiskelijoiden laseihin ilmaista skumppaa. Tyhjät lasinsa ojentaneet luonnollisesti ymmärsivät, ettei ilmaista skumppaa ole. Nyt sen ymmärtää myös juoman kaataja.

Kokemusvuosia keränneen, urastaan voimaantuneen kaatajan käyttöliittymä on tyypillisesti ajalta Kummelit ja suklaamonni. Skumpparekalla juomalipuketta sihijuomaan vaihtava syvästi tunteva Z-sukupolven edustaja tietää opiskelijahaalarinsa piilossa, että häntä odottava tulevaisuus on todennäköisesti huonompi kuin hänen vanhempiensa ikäluokalla. Ilmassa on vaaran tunnetta.

Pelko julkisesta tuomitsemisesta pyöristää särmät.

Seepra ei pääse raidoistaan, eikä viime vuosituhannen teekkari Pahkasika-maneereistaan. Vedetään tämäkin vappu rutiinilla, turha vanhoista hiteistä on tehdä uusia sovituksia, hän ajattelee. Vappuna pikkutuhma toimii aina. Paitsi ei toimi vuonna 2023 Tampereen Koskipuiston teekkarikasteessa. Sormille valuttamisesta vitsaileva toimitusjohtaja saa näpeilleen.

Vapun väreistä täyttynyt Koskipuisto muuttuu hetkessä turvattomaksi tilaksi.

On erittäin kannatettavaa, että kaikkien ihmisten koskemattomuutta varjellaan ja varsinkin valta-aseman väärinkäyttöä tarkkaillaan tehostetusti. On erinomaista, että opiskelijoilla on häirintäyhdyshenkilöitä, joiden puoleen on mahdollista kääntyä, jos kokee tulleensa häirityksi. Olisipa sellainen ollut 80-luvulla varasmiespalvelusta suorittaessani.

Ainoa asia, mikä tässä minua mietityttää, on se, onko mahdolliseen häirintään puuttuminen aina oikeasuhtaista. Canceloinnin alkuperäisenä ideana oli, ettei loukkaavasti käyttäytyneelle henkilölle enää osoitettu julkista tukea. Nyt on siirrytty järeämpiin aseisiin: jos epäoikeudenmukaisesti käyttäytyneeksi koettu ja valta-asemaltaan vahvempi henkilö tai organisaatio ei kyllin aktiivisesti kadu vääräksi koettua toimintaansa, suoritetaan julkinen ristiinnaulitseminen.

Klikkiotsikoista kilvoitteleva mediajulkisuus tekee tilasta turvattoman kaikille osapuolille.

Pelko julkisesta tuomitsemisesta pyöristää särmät. Edes populaarikulttuurissa ei enää uskalleta puhua asioista niiden oikeilla nimillä, koska ruma sanaa rajoittaa soittoaikaa ja Kaj Stenvallin Putin-maalaukset uhkaavat jäädä ilman galleriatilaa. Ongelmissa on myös kaupallinen viestintä, joka on vaarassa muuttua hampaattomaksi, jos tekijöiden tarvitsee aina pelätä maalittamista. Onko meillä rohkeutta taistella vastaan, ettei tulevaisuuden markkinointiviestintä ole tuomittu kaikettomaksi?

On joskus jopa rajoittavaa, että kahdenvälisiä arvojen tai toimintamallien ristiriitoja puidaan julkisuudessa, ei osallisten kesken. Huonoon käytökseen ja tyylittömään markkinointiin on aina hyvä puuttua. Vaikka julkisuudesta saa sanomalleen hyvää kaikupintaa, olisiko dialogi kuitenkin hyvä aloittaa osapuolten välillä, ei iltapäivälehtiin yhteyttä ottamalla?

Se on nimittäin varmaa, että klikkiotsikoista kilvoitteleva mediajulkisuus tekee tilasta turvattoman kaikille osapuolille.