Tekoälyn Napoli oli lämmin ja elokuvamainen. Meidän Napolimme oli liikenteen melu, väärä kenkävalinta ja se pieni kriisi, joka syntyy, kun toinen haluaa istua alas ja toinen haluaa vielä nopeasti katsoa yhden paikan.

Lopulta tekoäly suositteli ravintolaa, joka kuulosti juuri sopivalta: ei liikaa turisteja eikä liian kallis, mutta kuitenkin tunnelmallinen. Kuulosti paikalta, jossa elämä saattaisi hetken olla sellaista, miltä se näyttää Instagramissa.

Päädyimme sinne. Ravintola oli keskinkertainen.

Ei sillä tavalla huono, että siitä saisi hyvän tarinan, vaan vain todella keskinkertainen. Sellainen paikka, jossa ruoka tulee pöytään, ihminen syö sen ja miettii samalla, että jossain sadan metrin päässä olisi varmaan ollut parempi. Tarjoilija oli kohtelias, ja pasta oli syötävää.

Tekoäly laski reitin, vertaili arvostelut ja löysi paikan, jonka kuvissa pöydillä oli pellavaliinat ja laseissa oranssia viiniä. Se päätteli, että pidimme rauhasta, tunnelmasta ja hyvästä ruoasta. Tekoäly tietää meistä paljon. Silti lopputulos oli kädenlämpöinen.

Tekoälyn suositus oli varmasti teknisesti hyvä, mutta inhimillisesti väärä. Se huomioi takuuvarmasti profiilimme, mutta ei hetkeä ja olosuhteita. Se ei tunnista makua, väsymystä, nälkää eikä pissahätää.

Aistinvaraisesti kadunkulmassa päätös syntyy eri tavalla. Edessä on ravintola. Ikkunassa palaa valo. Sisällä on vapaa pöytä. Puhelimen akku näyttää seitsemää prosenttia. Toinen seisoo hiljaa ja katsoo kenkiään. Toisella on jo niin nälkä, ettei hän ole kiinnostunut paikan tarinasta. Menemme sisään, ja paikka tuntuu heti oikealta. Ei siksi, että se olisi paras, vaan siksi, että se vastaa siihen, mitä reaalimaailman tilanne sillä hetkellä vaatii.

Nykymarkkinoinnin vaarallisin harha on luulla, että data kertoo, mitä ihminen haluaa. Päätöksen tekee usein nälkäinen ruumis.

‍