Kevään Kelan pääjohtajavalinta nosti taas kerran poliittiset virkanimitykset median ja somekansan ruodittaviksi. On hyvä, että julkisen sektorin nimityksiä seurataan kriittisesti. Samalla poliittisuuden demonisointi vie huomion pois siitä, että se on erottamaton osa vallankäyttöä ja päätöksentekoa.

Poliittisuus ja ideologisuus tuntuvat olevan julkisen keskustelun kirosanoja: Politikointi työpaikalla on synonyymi juonittelulle ja suhmuroinnille, politisoituneesta aiheesta on mahdotonta keskustella järkevästi ja ideologisuus puolestaan tekee esimerkiksi tutkimuksesta tai organisaatiosta epäluotettavan. Siksi näillä termeillä syyttely on halpa, mutta tehokas keino saattaa vastapuoli huonoon valoon.

Politiikka lienee ainoa ala, jossa kokemus voi olla rasite. Jopa ministerin, eli poliittisen johtajan, valinnassa pitkä ura politiikassa voi nousta kritiikin aiheeksi. Säännöllisesti päätöksentekijöiksi kaivataankin juuri politiikan ulkopuolisia henkilöitä.

Toiveisiin vastattiin vuonna 2015, kun Suomi sai pääministerikseen Juha Sipilän, jonka tausta oli yritysmaailmasta. Sipilän kausi kuitenkin osoitti, ettei Valtioneuvoston linnassa ole piilotettuna tolkun kultaista keskitietä. Kun tasapainoilee isojen yhteiskunnallisten kysymysten parissa, on kyse lopulta aina arvoista ja ideologiasta. Siksi myös Sipilä sai pian poliitikon raskaan viitan harteilleen.

Sama kohtalo oli Mika Aaltolalla, joka nousi asiantuntijaroolissa presidenttikyselyissä kärkipaikoille. Kun Aaltola lopulta asettui ehdolle, muuttui hän median ja kansan silmissä poliitikoksi, joka ei kyennyt kamppailemaan presidenttiydestä. Vaikka Aaltolan arvot ja asiantuntemus tuskin muutamassa kuukaudessa muuttuivat, teki poliittisuus hänestä monen silmissä eri ihmisen.

‍

Kauhistelun sijaan olisi rehellistä tiedostaa, että melkein kaikki on poliittista.

‍

Stigma voi tarttua myös eduskunnan ja valtuustosalien ulkopuolella. Moni taloustieteilijä on saanut lausuntojensa perusteella poliittisen leiman otsaansa, ja koronatoimien aikana terveydenhuollon ammattilaisia lokeroitiin eri ideologioiden edustajiksi. Kun leima tai lokero syntyvät, yleisön näkökulmasta asiantuntemus ja kyky arvioida asioita tasapainoisesti katoavat. Tilalle saapuvat puolueellisuus ja kapeakatseisuus.

Kauhistelun sijaan olisi rehellistä tiedostaa, että melkein kaikki on poliittista. Päätöksiin heijastuvat päätöksentekijän arvot, kokemukset ja prioriteetit, oli kyse sitten yritysjohtajasta, tutkijasta tai äänestäjästä. Jopa objektiivisuutta tavoittelevat algoritmit ja tekoälyt toistavat, välillä tahattomasti, tekijöidensä eettisiä käsityksiä. Edes kone ei ole ideologiasta vapaa. Siksi myös jokainen virkanimitys on poliittinen.

Niin sanotuissa poliittisissa virkanimityksissä on vieläpä yksi merkittävä etu – läpinäkyvyys. Tiedossa ovat valtaa saavan henkilön arvot, poliittiset näkemykset ja usein myös mielipiteet. Poliitikkojen tekemät nimitykset edustavat usein heidän omaa, vaaleissa mitattua linjaansa. Jos meno ei miellytä, voi kansa valita uudet päättäjät tekemään nimityksiä eri kriteereillä. Sitä saa mitä tilaa.

Poliittisia ja julkisia päätöksiä pitää läpivalaista ja tarvittaessa kritisoida, se kuuluu demokratiaan. Sen sijaan poliittisuuden kategorinen haukkuminen ampuu maalista ohi. Ideologia voi olla näkyvää tai piilossa, mutta kun puhutaan yhteiskuntaan ja ihmisiin vaikuttavista tehtävistä ja päätöksistä, ei poliittisuudesta pääse eroon.

‍