Kaikkihan me sen tiedämme: Maailma muuttuu, ja myös Suomessa työn pitäisi jotenkin pysyä menossa mukana. Mutta onko suomalainen työkulttuuri vaarassa pudota muutoksen vauhdista kokonaan? Kyllä.

On täysin selvää, että tarvitsemme entistä enemmän moniäänisyyttä erityisesti päätöksentekoon, sillä yhä edelleen menestyvienkin suomalaisyritysten johtopaikoilla istuu liikaa pekkoja, ristoja ja heikkejä, valkoisia keski-ikäisiä miehiä, usein ekonomeja tai insinöörejä. Tilastot ovat lohduttomia. Liki puolessa suomalaisten pörssiyhtiöiden hallituksista vaikuttaa enintään yksi nainen. Vain kuusi prosenttia pörssiyhtiöiden hallitusten jäsenistä on alle 40-vuotiaita. Tämä on ongelma, joka vihdoin pitäisi tunnistaa.

Miksi? Siksi, että vaikka pekoista, ristoista ja heikeistä monet ovat varmasti erinomaisia tekijöitä, he kaikki ovat erinomaisia samalla tavalla. He tuskin ovat niitä, jotka tekevät päätöksiä niin moniäänisesti kuin olisi syytä. Aivan liian usein päätöksiä nuijitaan Suomessa muutenkin läpi kuten tehtiin 1980-luvulla, eikä hallituspaikkojen herraseuran oma todellisuus tai maailmankuva yleensä edusta sitä, miltä yhteiskunnassa ja kuluttajamarkkinoilla nyt näyttää.

Tässä kohtaa moni arvatenkin esittää jo tuhansia kertoja kuullun kysymyksen: Mutta eikö osaaminen ole se tärkein asia, ei ihmisen sukupuoli, ikä tai kulttuurinen tausta?

On toki. Osaamisella on ratkaiseva merkitys. Mutta ongelma on se, että edes Suomessa, maailman kenties tasa-arvoisimmassa maassa, kaikki eivät esimerkiksi sukupuolensa, ikänsä tai kultuurisen taustansa takia koskaan pääse tilanteeseen, jossa osaamisen ja potentiaalin näyttäminen olisi mahdollista. Tätä yhteiskunnallista epäkohtaa on epäilemättä vaikea nähdä, jos on itse uransa, elämänsä ja ihonvärinsäkin puolesta ollut etuoikeutetussa asemassa, kuten Suomen pekat, ristot ja heikit usein ovat.

Kaikki eivät esimerkiksi sukupuolensa, ikänsä tai kultuurisen taustansa takia koskaan pääse tilanteeseen, jossa osaamisen ja potentiaalin näyttäminen olisi mahdollista.

Olemme jankanneet tästä aiheesta jo vuositolkulla. Myös minä. Sitä suuremmalla syyllä voidaan kysyä, mistä johtuu muutosprosessin hitaus, kankeus ja vastahakoisuus. Siitäkö, että vallasta ja asemasta on vaikea päästää irti? Siitä, että uudenlaisessa maailmassa vaadittava osaaminen ja näkemys ovat lähtökohtaisesti asioita, joita on vaikea ymmärtää? Vai pelottaako jo pelkkä ajatus, että palaveripullaa tulisikin edes Zoomin välityksellä samaan tilaan syömään tyyppi, jonka maailma on aina ollut erilainen kuin se, mihin itse on tottunut?

Vastauksia lienee yhtä monta kuin on vastaajia, mutta tämä tiedetään varmasti: on aina helpompaa toimia kuten ennenkin, tehdä kuten on tehty ja olla kyseenalaistamatta mitään. Hyvinhän me täällä Suomessa ollaan pärjätty tähänkin saakka. Maailman onnellisimmat ihmiset, yritykset ja kaikki.

Suomen talouden suurimpia ongelmia on edelleen taitavan ja motivoituneen työvoiman puute. Suomalainen työkulttuuri ei myöskään ole erityisen innovatiivinen tai tehokas. Siksi pikainen muutos ei ole ainoastaan toivottu tai ajan hengen mukainen vaan pakollinen.

On lopetettava hyödytön jankkaaminen ja luotava moderni työkulttuuri, jonka ovet ovat avoinna paitsi uudelle ajattelulle myös uudenlaisille ihmisille. Järkeäkin saa käyttää. Viime aikoina Suomi on vihdoin alkanut kampanjoida näkyvästi uuden työvoiman houkuttelemiseksi. Mutta vaikka kampanjat olisivat kuinka hyvin rakennettuja, niiden vaikutus jää olemattomaksi, jos itse työn tekemisestä on tehty vaikeaa tai jopa mahdotonta. Jos ulkomailta tänne pyrkivä uusi toiverekrytointi siis edes onnistuu sinivalkoisin portin suljettuun paritiisiimme jostain pääsemään.

Suomalaisessa työkulttuurissa on paljon hyvää, mutta siinä on myös paljon korjattavaa. Siksi vanhoista tavoista ja roolimalleista pitää vihdoinkin päästää irti. Ei 2030-luvulla vaan nyt. Kun minua kysyttiin kirjoittamaan tälle paikalle vakiokolumnia, olin mahdollisuudesta toki iloinen ja otettu. Mutta jo ensimmäisen tekstini luonnosteluvaiheessa ymmärsin henkilökohtaisen dilemmani. Siinä minäkin kirjoittelin ajatuksiani taas yhtenä valkoisena keski-ikäisenä miehenä, jonka näkökulma alastamme on pakostakin rajoittunut.

Se tuntui väärältä ja tarpeettomalta. Tuntuu yhä. Siksi olen päättänyt, tässä ja nyt, luopua kolumnistin roolistani. Jatkossa tällä samalla paikalla nähdään lahjakkaita nuoria tekijöitä, jotka katsovat koko maailmaa toisesta näkökulmasta kuin minä ja kirjoittavat alastamme sen mukaisesti. Tiedän, että tulen oppimaan heiltä paljon. Silmät auki Suomi.

Arto Sivonen on markkinointialan viherpiipertäjä ja vastuullisuuden väsymätön saarnamies.