Kun olin tehnyt pikkulapsesta asti itsestäni viulistia, tapahtui lukion jälkeen suurenmoinen ylöstempaus. Minun olisi pitänyt valmistaa konsertti, mutta sen sijaan irrotin tottumuksesta kramppaavat käteni soittimesta. Se oli outoa, yli viidentoista vuoden jokapäiväisen skaalojen ja etydien ja kaiken maailman kontrapunktien jälkeen yhtäkkiä lopetin soittamisen. En halunnut sitä enää, joten lopetin. Kokonaan ja täysin. Ja vaikken tiennyt silloin, sitä jokapäiväistä, sinnikästä tahkoamista tarvittiin matkalla mainostoimistoon.

Konsertoimisen sijaan nostin jonkun hullun pankin myöntämän vakuudettoman nuorisolainan, ja lensin sillä Manhattanille. En tuntenut kaupungista ketään, mutta tiesin Empire State Buildingin. Heti sen naapurissa oli hotelli, luteisin mahdollinen. Otin huoneen, en luteiden takia vaan siksi etten tiennyt mitä ne olivat. Sitten alakerran kaupasta pussillinen kaljaa ja hissillä ylimpään kerrokseen. Vielä kiipesin kaksi kerrosta hotellin katolle makaamaan, juopottelemaan, tupakoimaan ja tuijottamaan miltei kosketusetäisyydessä kohoavaa pilvenpiirtäjää. Se oli kivaa, mutta siitä tuskin oli mitään hyötyä matkalla yhtään minnekään.

Vietin viikkoja kaupungissa. Opettelin haistattelemaan takaisin taksikuskeille kuin pieni gangsteri. Keskellä yötä istuin porukassa Madison Square Gardenin portailla, minä ja ikivanha, varmasti liki nelikymppinen jalaton musta mies, joka varoitteli minua kaikesta, ja kerjäsi samalla ohikulkijoilta varoja "United Afros Pizza Foundationille". Hän oli minusta hyvin huolissaan, sen minkä hallusinaatioilta ennätti. Hänet minun piti tavata matkalla mainostoimistoon. 

Kotimatkalla suomalaisessa taksissa kuulin radiosta mainoksen radiojuontajakoulutuksesta. Koulusta pääsi harjoitteluun Radio Cityyn ja lopulta Ylelle. Siellä olisin vieläkin haaveilemassa sairaseläkkeestä, jollen olisi saanut The Puhelua. 

Saku Tuominen Broadcastersista soitti ja toivoi että voisin aloittaa saman tien. Tarvittiin Satu Silvon lauantai-iltojen suoriin keskusteluohjelmiin tuottajaa. Vastasin että jo vain, meiltähän tämä käy, nimenomaan nämä tuottajahommat. Katkaistuani puhelun kysyin seuraavalta ohikulkijalta, mitä tarkoittaa tuottaja. Siinä tapauksessa se tarkoitti jokaista tämän maailman ja nimenomaan muiden maailmojen aiheita, jotka saattaisivat kiinnostaa kyseisen ohjelman katselijoita. Esihaastatteluja ja sitten kaiken läjään lyömistä, käsikirjoittamista ja ohjelmaan valmistamista. Noita kaikkia tarvitsin matkalla mainostoimistoon. 

Sitten kului temmeltäen vuosia joita kutsutaan elämäksi. Sain kolmessa vuodessa kolme tytärtä. Saman kolmen vuoden aikana kirjoitin kaksi kirjaa. Tulin väsymyksestä vähän sekopääksi. Kutsuin lastenvahdin, koska minulla olisi öö... kokous. Lastenvahti tuli, minä lähdin ovesta, kuljin keskuspuiston metsää polulta rotkoon ja vielä sen taakse. Otin repusta riippumaton, viritin sen vanhoihin kuusiin, jotka hymyilivät hiljaa, työnsin tulpat korviin ja vedin pipon silmille. Nukuin metsässä muutaman tunnin, ja heräsin kuin suohaudasta. Täysin tarpeellista mainostoimistoasennetta.

‍

Isäni oli ollut mainostoimistossa töissä joskus 70-luvulla.

Sitten tuli pitkiä kausia erakkosaarelaisuutta. Se on sitä, että kulkee melkein aina avojaloin. Paitsi sisällä joskus laittaa villasukat. Ja se on sitä, että saunoo lasten kanssa alkuiltapäivästä myöhään, ui ja saunoo taas. Tytär kiipeää vaaleanpunaisena ja kiiltävänä lauteille, katsoo saunan ikkunasta kauas ja sanoo: "Mä olen Anteek Nilviäinen ja uin just tuolt muualta. Mulla on kuori, mutta muuten oon ihan löllöä. Käyttääköhän ampulanssit nöpöö vai kiisseliä..." 

Ja joskus ei olekaan vastarantaa, vaikka tietää, että se on siellä kaukana kun sumu hälvenee. Seisoo polulla vettä valuen kirjoittamassa kylmällä peukalolla laulun sanoja puhelimen muistiinpanoihin. Ja sitä se on myös, että saunan jälkeen istuu tulen ääressä, tai öljyvalon, yhdessä koiran ja uimisesta takkuisten, onnellisten lasten kanssa. Ja sitä, että kuuntelee tiskatessa radiosta hiljaa Evert Taubea, tulee vähän erakoksi eikä katso ollenkaan peiliin. Vasta kotimatkalla Linnatuulessa saattaa sanoa peilikuvalleen, että huh mikä ilmestysnaama nyt. Mutta on tasan varmasti matkalla, jonnekin.

Kirjat ovat valmiina, tuoksuvina, kustantajan pahvilaatikossa ja kaikki vauvat koiran kanssa lattialla syömässä samaa talouspaperirullaa. Elämä matonrajassa mietin, mitä nyt. Haastateltuani tätä kansaa vuosia eri medioihin tiesin, etten koskaan saa suomalaisia puhumaan niin hyvin kuin itse olisin tarinan kertonut. Ollapa italialainen, mutta ei. Suomalainen ei tahtoisi puhua mikrofooniin kuin yhden sanan vastauksia ja pitkiä noloja hiljaisuuksia. Mutta minä en tahtonut olla enää tiedonvälittäjä. Minä tahdoin olla hehkuttaja. Silloin on jo melkein perillä.

Isäni oli ollut mainostoimistossa töissä joskus 70-luvulla. Kysyin tietysti. Hän sanoi, ettei hän enää aiheesta tiedä juuri muuta kuin että Paltemaa-Huttunen-Santala on ollut hyvin ansiokas. Sellaista ei enää löytynyt mistään vaikka etsin myös lyhenteellä PHS. Mietin, että näinköhän sitä mitenkään pääsee töihin mainostoimistoon. 

Ostin postin kaupasta ruskean kuplamuovikuoren. Pakkasin siihen molemmat kirjoittamani kirjat. Päällimmäisen kirjan päälle laitoin post it -lapun: "Haluatteko bestsellereitä?" En allekirjoittanut lappuja. Paketoituani kirjat lähetin ne kahteen summittaiseen toimistoon. Ajattelin että jos eivät tajua keneltä paketti on, antaa olla koko mainostoimistomatkan.

Viikon kuluttua puhelin soi. Olin saanut työpaikan mainostoimistosta.

Kerron tämän kaiken, koska juuri nyt tarvitaan uskoa. Jokainen kokemus vie jonnekin. Tällä karmealla hetkellä, kun murrokset murtavat hyviä ihmisiä ruttuun, ja uudelleenjärjestelyt järsivät mitä parhainta porukkaa pois toimistoista, olen sydän täysi ja samalla puolella teidän kanssanne, samalla matkalla. Koitan pitää mielessäni, että oudosti aukeava kaljapullon korkki New Yorkin katolla voi olla hyvän alkusoitto. Pimeässä on jossakin aina seinä, jota ei ennen ole ollut, koska sitä ei vain ole huomannut. Siihen seinään pitää uskoa, silloin siihen voi nojata, se on hyvän seinä. 

Täytyy ehkä hiukan huijata lastenvahtia ja nukkua salaa metsässä, olla valetuottaja primetime-telkkariohjelmassa, ostaa kuplamuovikuori, ja silloin, juuri kun puuhailee tekosiaan, siihen mustaan seinään alkaa piirtyä hyvän luukkuja, jotka raottuvat itsestään. Luukuista valuu värejä, säveliä ja niistä kiipeilee eläimiä, joita kukaan ei ole ennen nähnyt tai kokenut. Ne kaikki johdattavat meitä johonkin hyvään, eikä sen täydy olla ehkä ollenkaan mainostoimisto. 

Rakkautta, Lilli

‍

‍