Hain töitä, koska minun oli pakko.

En hakenut siksi, että vihaisin nykyistä työtäni, enkä siksi, että olisin erityisen kunnianhimoinen. Hain töitä, koska algoritmi ei jättänyt minua rauhaan. Se alkoi pikkuhiljaa.  Mainos LinkedInissä: “Sinulle sopiva rooli.” Sitten toinen: “Profiilisi perusteella voisit olla kiinnostunut.” Sähköpostiini tipahti viesti: ”We found a match.”

En tehnyt mitään pahaa. Klikkasin kerran artikkelia kasvuyrityksistä. Viivyin hetken liian kauan Duunitorin sivustolla. Googlasin palkkatasoja.

Sen jälkeen internet tiesi.

Mainokset seurasivat minua uutisiin, podcasteihin ja säähän. YouTube keskeytti musiikin ja kuiskasi, että uusi mahdollisuus.

Google ehdotteli hakusanoja, joita en ollut vielä ehtinyt ajatella: Senior marketing lead, Head of growth Finland ja Confidential search.

Pikkuhiljaa aloin selailla salaa työpaikkailmoituksia. Luin vaatimuksia ja tehtäväkuvauksia. Sovitin itseäni niihin: data-analytiikka, brändin kirkastaminen, liidien generointi ja niin eteenpäin.

Mistä Google tiesi, että mietin välillä, valuuko elämäni hukkaan. Jos ihminen kaipaa vähän vaihtelua, eihän siinä ole mitään pahaa. Algoritmi ei kysynyt kertaakaan, olenko onnellinen tai onneton. Se vain tarjosi työpaikkailmoituksia. Jos ihminen uskoo toistoon, eihän siinä ole mitään pahaa. Muistijälki syntyy altistumisesta.

Altistuin.

Jos ihminen vastaa kutsuun, eihän ole mitään pahaa.

Eräällä aamiaisella näin saman yrityksen arvot kolme kertaa. Iltapäivällä minulle kerrottiin, millainen tiimi minua odottaisi. Illalla algoritmi näytti työntekijäkokemuksesta kertovan videon, jossa joku hymyili suoraan kameraan. Hymyilijä vaikutti niin tyytyväiseltä, että minun täytyi klikata. Se ei ollut enää mainos. Se oli minulle räätälöity tarina.

Kuvittelin itseni hymyilijän kanssa lounaalle. Näin nimeni organisaatiokaaviossa. Kuvittelin Slack-viestit, maanantaipalaverit ja uuden sähköpostiosoitteen.

Minua segmentoitiin. Yritys ilmestyi hakutulosten kärkeen. LinkedIn ilmoitti, että 1110 hakijaa, ehdit vielä.

En etsinyt uutta työtä. Minua houkuteltiin, retargetoitiin ja nurturoitiin. Olin liidi.

Eräänä iltana avasin jälleen ilmoituksen. Luin sen uudelleen. Jokainen vaatimus osui. Ilmoituksen teksti puhui suoraan minulle: “Haemme rohkeaa, analyyttista ja tarinallista markkinoinnin ammattilaista.” Jos ihminen vastaa kutsuun, eihän ole mitään pahaa.

Täytin hakulomakkeen. Kirjoitin saatekirjeen. Latasin CV:n. Painoin lähetä. Algoritmi sai tahtonsa läpi. Mainokset katosivat välittömästi. Jos ihminen pitää häneen istutettuja ajatuksia ominaan, eihän siinä ole mitään pahaa.

Työhaastattelu tuli nopeasti. Istuin naama valaistuna Teamsissa. Hymyilijä katsoi minua ja kysyi, miksi hain. Vastasin, että minun oli pakko.

Läksiäisiäni vietettiin Elitessä. Pöytäliinat olivat valkoiset ja huolellisesti silitetty. Kuohuviini kupli. Esihenkilöni kiitti panoksestani. Kollegani nyökkäilivät. Joku kommentoi, että rohkea veto. Suosikkikollegani kysyi, miksi lähden. Hymyilin ja kerroin, että kaipaan uusia haasteita. Jatkoin, että tämä on looginen askel urapolullani ja että haluan kehittyä.

Hain töitä, koska minun oli pakko.