Video on paljastava, ja BBC:ltä on hieno veto näyttää se.
”Ohi, ohi, ohi”, toistaa tekoälytutkija ja Signal Foundationin hallituksen puheenjohtaja Meredith Whittaker, joka ei halua vastata BBC:n toimittajan Megha Moanin pikakysymyksiin. Moan on haastatellut Whittakeria tekoälyn uhkakuvista, yksityisyydestä ja Whittakerin työstä ja pyytää lopuksi lyhyen klipin someen. Siinä hän esittää haastateltavalle pikakysymyksinä kaksi vaihtoehtoa, joista pitää valita toinen.
Äijäkulttuuri tekoäly-yhtiöissä, totta vai tarua?
Entä ai-työkalu, jossa on kaikki salasanasi vai karhu metsässä?
”Tiedän että sosiaalinen media haluaa tällaista, ja yleisö tämän pikku klippinsä. Mutta mitä vittua? Kumpikin vaihtoehto on huono, todella huono”, Whittaker vastaa.
”Oleellisempaa on kysyä, miksi kaikki viestintämme on muutamalla yhdysvaltalaisella alustalla, jotka pakottavat meidät tällaisiin asiantuntemusta halventaviin sisältöformaatteihin”, hän jatkaa ja kumartuu lähemmäs kameraa:
Miettikää sitä, murut! Question that, babies!
Kun journalistinen sisältö palvelee somealustaa eikä yleisöä tai asiaa, haastateltavia alkaa ottaa päähän. Aika pian yleisöäkin, eikä tunne pysy enää piilossa.
Klippi Whittakerista on ensinäkemällä riemastuttava, sitten pysäyttävä: hän haastaa paitsi katsojan myös toimittajan miettimään, miksi journalismi asettuu typerään formaattiin. Sisältö oli kuningas, nyt kuninkaita ovat sisältöä jakelevat alustat. Kovin usein uutinen tai haastattelu muotoillaan palvelemaan alustan logiikkaa, ei ymmärrystä tai näkemystä – ja ennen muuta toimittaja ei oikeastaan valitse sisällön muotoa itse.
Journalisti ei saa luovuttaa päätäntävaltaa toimituksen ulkopuolelle. Mutta journalistit päättävät koko ajan, että asioita käsitellään, näkökulmitetaan, kehystetään ja otsikoidaan tavoilla, joita median ulkopuolisten alustojen, Metan, Googlen ja tekoäly-yhtiöiden, päättämät algoritmit vaativat antaakseen sisällölle näkyvyyttä. Joskus tämä pakottaa terottamaan näkökulmaa, mutta sitä useammin myös herättämään tunteita, polarisoimaan ja kärjistämään.
Mitä luottamukselle mediaan tekee se, jos näin paljon valtaa sisältöön on oikeastaan kokonaan toista liiketoimintaa ja muita tavoitteita ajavilla yhtiöillä?
"Toimittajat kysyvät gotcha-kysymyksiä, joiden tavoite on vain hakea vastausta jolla saa klikkejä."
Samaa kysyi myös sittemmin senaattoriksi valittu Abdul El-Sayed Jon Stewartin The Weekly Show -podcastissa.
Toimittajien kysymykset eivät El-Sayedin mukaan ole lainkaan samoja kuin mitä tavalliset ihmiset vaalitapahtumissa kysyvät. Tavallisten ihmisten ja journalistien esiin ottamien aiheiden välillä on katkos, hän kuvaili.
”Ihmiset kysyvät terveydenhuollosta, miten työskentelisin ja millainen johtaja olisin. Ja toimittajat kysyvät gotcha-kysymyksiä, joiden tavoite on vain hakea vastausta jolla saa klikkejä.”
”Osa sitä etteivät ihmiset enää luota mediaan on se, että uutismediat ovat niin irti ihmisten elämästä. Ne ovat oikeastaan viihdettä.”
Monen median ansaintamalli on kietoutunut alustojen toimintaan. Ensin se näytti höpsöltä viihteellistymiseltä, sitten polarisaatiolta, nyt julkisanotut varoitukset teknojättien vallankäytöstä ovat jo suorasanaisia ja rajuja. Esimerkiksi vertailevan oikeustieteen professori Katharina Pistor kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä siitä, miten teknologiajätit haluavat syrjäyttää demokratian ja kansallisvaltiot, manipuloivat vaaleja ja tuhoavat ihmisten yhteisöjä.
Wired puolestaan listaa, miten nettikäyttäjä on loputtoman hyväksikäytön ja manipulaation kohde: kaupallisen, poliittisen, disinformaation levittämisen, yksityisyyden rapautumisen. Netin julkinen tila on ajautunut oligarkkien haltuun ja täyttynyt slopilla, joten on aika antaa nykyisen internetin kuolla, Wired toteaa.
Journalismi taas on osa demokratian perustaa: sen tehtävä on puolustaa kansanvaltaa. Vuosia mediajohtajille on ollut selvää, että median oma suora suhde yleisöön on välttämätön liiketoiminnalle – mutta se on sitä myös journalistisen median tarkoitukselle.
Somealustat eivät tarjonneetkaan sitä mitä ensin luultiin, eli avoimen kansalaiskeskustelun ja yhteisöjen areenaa. Voisiko sitä siis sittenkin tarjota journalistinen media? Ylelle taitaisikin olla vielä yksi julkisen palvelun tehtävä lisää: osallistavan kansalliskeskustelun luominen ja ylläpito.
Anna Ruohonen on median, journalismin ja johtamisen ammattilainen. Hän uskoo, että media-alan luovasta tuhosta selviävät ne, jotka tekevät jotain oikeasti arvokasta: puolustavat demokratiaa, tasa-arvoa, oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia, luontoa ja planeettaa. Hän kaipaa mediaan mediakritiikkiä, joten kirjoittaa sitä myös itse.
Kerro kehitysideasi, anna palautetta, kysy mitä tahansa! Palaamme asiaan mahdollisimman pian.
