Markkinointi- ja viestintäalan työpaikkailmoituksissa vaaditaan usein suoritettuja korkeakouluopintoja ja harjoittelujaksoja. Lisäksi on oltava alan työkokemusta, mutta sekään ei riitä takeeksi työntekijän osaamisesta, jollei sitä ole riittävästi. Kolme vuotta on lähes poikkeuksetta minimivaatimus.
Roomaakaan ei rakennettu päivässä. Ihmisen aivojen taas arvioidaan kehittyvän noin 25 vuoden ikään saakka. Samaan aikaan oppiminen on kuitenkin elinikäistä. Viestinnän tai markkinoinnin asiantuntijasta tulee kuitenkin jostain syystä valmis kolmessa vuodessa.
Kuka on määritellyt, että asiantuntijuus vaatii kolme vuotta työkokemusta ja miksi?
On totta, että taianomaisessa vaatimuksessa vähintään kolmen vuoden työkokemuksesta minua ärsyttää muun muassa se, että olen työskennellyt asiantuntijatehtävissä vain alle vuoden enkä siksi vastaa vaatimukseen.
Vaikka vaatimusta ajattelisi pelkästään järjellä, se ei siltikään ole aukoton. Miksi juuri kolme vuotta? Kuka on määritellyt, että asiantuntijuus vaatii kolme vuotta työkokemusta ja miksi? Onko kolmen vuoden kokemus tae siitä, että on tehnyt riittävästi erilaisia työtehtäviä, vai rutinoituuko niiden tekeminen, kun niitä tekee kolmen vuoden ajan?
Mitä- ja miksi-kysymyksiä voi keksiä vielä runsaasti lisää. Todellinen ongelma ei kuitenkaan ole siinä, mihin kohtaan vettä viiva piirretään. Se on siinä, että viiva on vedessä.
Jonkun täytyisi keretä lukemaan hakemuksista muutakin kuin numeroita.
Jotta kokemus voidaan luotettavasti kvantifioida työsuhteiden keston perusteella, täytyy olettaa, että kaikki urat etenevät identtisesti. Esimerkiksi korkeakouluharjoittelijoiden osaamista voidaan arvioida opiskeluvuosien perusteella, koska tutkintojen sisältö on suurin piirtein tiedossa ennakkoon. Mikään ei kuitenkaan takaa sitä, että kaksi saman määrän vuosia työskennellyttä asiantuntijaa olisivat tehneet täysin samanlaista työtä.
Vielä ongelmallisemmaksi kokemuksen arvioiminen muuttuu, kun yhtälöön lisätään työn konteksti. Entä jos työpaikkailmoituksessa penätään vähintään kolmen vuoden kokemusta viestinnän ja markkinoinnin tehtävistä, mutta hakija onkin tehnyt vaikkapa puolitoista vuotta tehtävänkuvaan täydellisesti sopivaa työtä?
Entä ne tapaukset, joissa asiantuntija on tehnyt teoreettista osaamistaan vaativampaa työtä? Rohkea voisi väittää, että vuoden kokemus kapea-alaisista avustavista tehtävistä ei vastaa vuoden kokemusta yhden henkilön tiiminä, jossa asiantuntija on myös itsensä assistentti ja päällikkö.
Julkaistessaan viestinnän tai markkinoinnin alan työpaikkailmoituksen työnantajan pitäisi varautua siihen, että postilaatikko tulvii pian. Vaikka kyse olisi lyhyestä määräaikaisuudesta pikkupaikkakunnalla, hakemuksia voi odottaa kolminumeroista määrää. Jos tarjottava työ on isossa kaupungissa, vastuu kohtuullinen ja korvaus reilu, alle 500 hakemusta on vuonna 2025 maltillinen määrä.
Jonkun täytyisi keretä lukemaan hakemuksista muutakin kuin numeroita.
Yritykset mainostavat reilua kulttuuria turhaan, jos rekrytoinnissa mutkat vedetään suoriksi ja hakijoiden osaaminen lasketaan pelkästään kokemuksen määrästä.
Rekrytoinnit vievät toki aikaa ja resursseja, mutta sen ei nykymarkkinatilanteessa pitäisi tulla yllätyksenä. Yritykset mainostavat reilua kulttuuria turhaan, jos rekrytoinnissa mutkat vedetään suoriksi ja hakijoiden osaaminen lasketaan pelkästään kokemuksen määrästä.
Innovatiivisuutta, tuota modernia trendiä, on sitäkään turha peräänkuuluttaa tällaisessa kriteerikehyksessä. Asiantuntijoilla ja innovaatioilla on näet se yhteys, että ne voidaan valjastaa hyötykäyttöön ilman pitkää marinoitumisaikaa – kyllä ne käytössä hioutuvat.
Valmistumisensa kynnyksellä hankeviestinnässä uransa aloittanut Lassi Perämäki on erityisesti tekstuaalisen viestinnän seppä, joka on viettänyt pari viime vuotta työnhakijana. Perämäki pyrkii ratkaisemaan dilemman, jossa töitä ei saa ilman kokemusta ja verkostoja, eikä kokemusta ja verkostoja ilman töitä. Hän raportoi kolumneissaan havainnoistaan ilmiön ympärillä.