Työnhaku muistuttaa nykyään hämmentävän paljon deittailua. Ei sitä vanhan ajan tapaamista kahvilassa, harrastuksissa (tai klubilla), vaan deittiappien siivittämää nykyversiota, jossa profiileja hiotaan huolella ja päätökset tehdään sekunneissa. Se jättää usein hermostuneena odottamaan viestiä, jota ei ehkä koskaan tulekaan.

Helsingin Sanomat rinnasti hiljattain asunnonhakuilmoitukset deittiprofiileihin – mutta vertaus ei jää siihen. Työnhaku seuraa samaa kaavaa: profiili kiillotetaan, tehdään nopeita tuomioita ja jäädään odottamaan kuuluisaa osumaa.

Vaikka vertaus työnhausta ja deittailusta ei ole uusi, siitä on tullut yhä osuvampi. Ehkä siksi, että molemmat ovat muuttuneet tunteita herättäviksi, epävarmoiksi ja vähän uuvuttaviksi.

‍

Kaikki alkaa profiilista. CV hiotaan täydelliseksi, portfolio puunataan edustavaksi, ja hakemuksessa tavoitellaan vaikeaa tasapainoa: motivoitunut mutta nöyrä, kokenut mutta utelias, aito mutta kiinnostava. Jo tässä vaiheessa kyse ei ole enää pelkästä pätevyydestä, vaan ensivaikutelmasta.

Sitten pyyhkäistään. Jotkut paikat kiinnostavat heti, toisista et ole varma. Lähetät hakemuksia, joiden jälkeen seuraa hermostuttava odotus. Tarkistat sähköpostia liian usein, mietit pitäisikö vielä lähettää perään viesti, mutta pidättäydyt, koska pelkäät vaikuttavasi epätoivoiselta.

Ensimmäinen osuma tuntuu pieneltä voitolta. Edessä on kuitenkin usein kiusallinen viestinvaihto ennen varsinaista kohtaamista. Ensimmäinen haastattelu on kuin kahvilatreffit: jutellaan arvoista, tavoitteista ja tulevaisuudesta. Hymyilet oikeissa kohdissa, mutta jälkeenpäin mietit hermostuneesti, sanoitko liikaa vai liian vähän.

Kukaan ei sano ääneen, että yhteensopivuutta testataan, mutta jokainen ymmärtää pelin hengen.

‍

Jos yhteys syntyy, seuraa uusi tapaaminen – ehkä tehtävä tai simulaatio. Nyt testataan käytännössä, voisiko suhde toimia. Et ehkä ole täysin varma odotuksista, mutta annat parhaasi.

Sitten tapaamiseen liittyy enemmän ihmisiä – tuleva tiimi, esihenkilö, ehkä HR. Nyt arvioidaan osaamisen lisäksi persoonaasi: oletko ”meidän näköisemme”? Hetki muistuttaa sitä, kun deitti esitellään ystäväporukalle. Kukaan ei sano ääneen, että yhteensopivuutta testataan, mutta jokainen ymmärtää pelin hengen.

Lopuksi keskustelut siirtyvät vielä syvemmälle ihmisyyteen. Psykologiset kysymykset hiipivät mukaan: Mikä motivoi sinua? Miten reagoit epäonnistumiseen? Nyt et enää esittele vain osaamistasi, vaan tapaasi ajatella, tuntea ja reagoida.

Ja sitten hiljaisuus.

Käyt ystäviesi kanssa läpi jokaisen sanan ja eleen. Analysoitte yhdessä, oliko viesti liian innokas vai liian varautunut. Olet ehkä ajautunut rekrytoinnin ”situationshipiin”, jossa oltiin melkein jotain, mutta ei ihan.

Kunnes sähköpostiin saapuu se kaikkien tuntema viesti: ”Kiitos kiinnostuksestasi. Valintamme ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”.

Hengität syvään. Petyt, ehkä helpotutkin. Mutta silti huomaat pian uuden ilmoituksen. Ehkä seuraavalla kerralla kemiat kohtaavat paremmin.

Työnhaku ja deittailu liikkuvat molemmat osaamisen ja tunteiden, odotusten ja tulkintojen rajapinnalla. Kyse ei ole enää vain hakemuksista ja haastatteluista, vaan kohtaamisten sarjasta, joissa ihminen arvioi ja tulee itse arvioiduksi.

Juuri siksi rekrytointiprosessit tulisi rakentaa inhimillisesti. Jos työnhakuprosessi kestää viikkoja tai jopa kuukausia, sisältää monta vaihetta ja päättyy ilman kunnon palautetta, se kuormittaa kaikkia osapuolia.

Hyvinvointi ei ala ensimmäisestä työpäivästä, vaan siitä, miten ihmiset kohdataan jo rekrytointivaiheessa.

Tsemppiä kaikille työnhakijoille – erityisesti niille sankareille, jotka samalla tasapainottelevat myös deittailun koukeroissa. Molemmissa on kyse kohtaamisista, joissa ansaitsemme tulla kohdelluiksi arvostaen.

‍

‍