Mistä löytyvät maailmat, joihin ei mainonta pure? Kaverin puheesta. Vertaisarvio on toiseksi tehokkain mainonnan muoto. Kun ystävä kertoo upeasta lomastaan, fantastisesta matkasta, harvinaishurmaavasta majoituksesta ja ainutlaatuisesta palvelusta pikkuruisessa, liki saavuttamattomassa kohteessa, olen myyty. Tai matka on. 

Mutta koska kaikki eivät ilmeisesti elä samaan aikaan samaa vaihetta, eivät kaikki siksi myöskään innostu samasta. Esimerkiksi minuun parikymppisen vertaisarvio ei uppoa enää samalla tavalla kuin pikkulapsiarkea elävän vertaisarvio. Viikon kestävä ympärivuorokautinen Fuge-sekoilu, jonka tarkoituksena on puhdistua esimerkiksi ylioppilaskirjoituksista… Nykykorviini viikko bileparadizessa kuulostaa helvetiltä.

Ennen pikkulapsivaihetta halusin matkustaa maalle pysähdellen ainoastaan pittoreskiin järvimaisemaan: narisevien lattialautojen, takorautaisten kierreportaiden ja pienten erkkereiden pitsihuviloiden kuisteille. En voinut ymmärtää huoltamomainoksen vetoamista helppouteen: yhden pysähdyksen taktiikalla, samalta luukulta suit sait. En ennen kuin oli perhe joka tarvitsi sitä. Pissalle, pallomeri, noro itämään, raivarit, ruoka ja pillimehutahma, vaipanvaihto ja tielle takaisin. 

Tehokkuus kuulosti aiemmin perin surulliselta. Kunnes se oli hengissä selviämiseksi ainoa vaihtoehto, ja kaikilla kolmella lapsella oli yhtäaikaa pissahätä. Lastenvaunuluiska ja kahden pöntön ja vaipanvaihtoalustan perhetoiletti olivat pakko, eivät valinnan peruste. 

Esimerkkinä vertaisarviosta sun kaverisi Lilli tässä moi. Oltiin lasten kanssa reissulla. Paluumatkalla lentokenttäbussissa keskimmäinen sanoi: "Arvaa mitä, äiti. Mä söin aamulla samasta leivästä yhen linnun kanssa. Nyt mulla on vähän paha olo." Sitten viiletettiin. Kentällä mestenvessan ovesta sisään, koska se oli lähin. Lapsi ei lakannut oksentamasta. Jonkin ajan kuluttua ymmärsin, että meitä kaivataan lähtöportilla. Virkailijat sanoivat, että nyt jos hän voi noin huonosti, te ette pääse koneeseen. Minä sanoin ettei tässä ole mitään hätää. 

Omat lapset ymmärsivät heti. Äiti ja sisko jäävät nyt koneesta.

Juuri ennen boardausta katsoin lasta silmiin ja kysyin, että pystytkö sä olemaan noiden tätien ja ton läpikulkuputken läpi oksentamatta. Lapsi sanoi joo. 

Ja me odotettiin käsi kädessä lapsen kanssa kun iihhmmiisseett hiittaassttii oojjeennssiivvaatt paasseejjaan jjaa lliippuujjaann. Lapsi polki jalkaa kasvot sinivihreinä ja tyhjä paperinen kahvikuppi kädessään varmuuden vuoksi. Mutta me pääsimme ohi virkailijoista, me pääsimme oksentamatta. Pääsimme putkessa pari metriä virkailijoiden selän taakse. Sitten tytär lakosi ja huusi demonisesti kouristellen aikaa sitten tyhjentynyt keho krampaten. Hän yrjohuusi, veti henkeä, sitten hän huusi taas. Äiti, miks mä oon tälleen?

Lentokenttävirkailijat kävelivät luoksemme ja toinen heistä hymyili kylmästi: “She´s not going to fly. You´re going to stay here for the doctor.” Omat lapseni ymmärsivät heti. Äiti ja sisko jäävät nyt koneesta. Tuli iso itku. Kenenkään halaus ei ottanut irrotakseen. 

Paitsi, että. Sitten siihen tuli se sama matkustamon esimies, Juho, joka menomatkalla oli ihastuttanut meitä kaikkia. Säteilevä, kiltti, maailman paras asiakaspalveluihmisihminen, purseri lentokoneesta. 

Juho tuli ja katsoi, kuunteli, kuuli, ja sanoi: "Kyllähän me nyt tällä jengillä pärjätään." Ja itkeville pienille Juho sanoi: "Eiköhän mennä tytöt kotiin."

Itku. Kiitos (tähän kuuluisivat lentoyhtiö ja matkatoimisto. Olen kirjoittanut statementin kyseisen lentoyhtiön toimarille.) ja kiitos Juho. Se asenne, just se asenne. Ja nyt sinäkin haluat Juhon, etkö haluakin? Koska sinullakin on perhe.

Ps. Joo se tauti olisi voinut tarttua. Tietysti. Aina kaikki voi koko ajan tarttua vaikka lentäjään ja kone voi siksi kräshätä ja burnata. Mutta se oli se lintu ja ruokamyrkytys ja tärkein pointti: Se sairas lapsi ja terve järki.

‍