Kolumni

Kriitikko haukkui työmme kammottavaksi, ja alkuharmituksen jälkeen ymmärsin, miksi

21.5.2021 7:00
Laura Olin
Se, mikä kriitikolle näyttäytyi läpitunkevana kaupallisuutena, on meille tekijöille kokeilukulttuuria, Laura Olin kirjoittaa.

“Kammottava.”

Sana tuijotti digilehden etusivulta, ja vappupäivän skumpan matka suuhuni pysähtyi.

Koko otsikko kuului seuraavasti: Apulannan ja Stigin virtuaalinen vappushow ‘Vallisaaressa’ ja ‘Senaatintorilla’ oli visuaalisesti kammottava. Helsingin Sanomien kulttuurikriitikko oli arvioinut vappuaaton virtuaalikeikan, jonka olimme toteuttaneet yhteistyökumppaneidemme kanssa. 

Olimme jo ehtineet työporukalla iloita juhlakansalta tulleesta vilpittömän innostuneesta palautteesta. Nyt kriitikko kuitenkin kertoi, kuinka kuvanveistäjä Emil Wikström kääntyi haudassaan, kun Lyhdynkantajat eli rautatieaseman kivimiehet tanssivat kobratanssia. Muutenkaan kitsch ja ironia eivät auenneet. 

Pah. Sysäsin skumpan sivuun ja kiirehdin firman Slackiin katsomaan, mitä show’n tekijät ajattelivat.

“Onhan se kirvelevää omasta duunista lukea tämmöistä. Vähän sama kun joku sanoisi vanhemmille heidän lastaan rumaksi”, yksi totesi. 

“Mä tein tuosta kriitikosta tällaisen avataren. Laitetaanko se tanssimaan ja lähetetään sille?” toinen kanavoi harmiaan.

Ymmärrystäkin löytyi: “Kriitikon tehtävä on kritisoida, ja sitä hän tekee.” 

Syvään juurtuneita raja-aitoja kumoon tökkiessä tulee joskus sohaistua samalla herhiläispesää, mutta ainakin lopputulos huomataan.

Myöhemmin keskustelimme aiheesta lisää. Se, mikä kriitikolle näyttäytyi läpitunkevana kaupallisuutena, on meille tekijöille kokeilukulttuuria. Eihän se tietenkään ole yhtä fiiniä kuin korkeakulttuuri, mutta mielestäni se on yhteiskunnan toiminnalle ihan yhtä välttämätöntä. 

Ennen kuin keikkoja tai muita innovatiivisia elämyksiä syntyy, tarvitaan paitsi idea myös  innokkaita ja toisinaan vähän hulluja kumppaneita, jotka ovat valmiita heittäytymään, vaikka lopputulos usein selviää vasta prosessin aikana. Tekoäly, digitaaliset kaksoset, lisätty todellisuus... Nousevat teknologiat kaipaavat pioneereja, jotka ovat valmiita laittamaan budjettia ja brändiä likoon sen edestä, että päästään julki ja saadaan kohderyhmä innostumaan – tai parhaassa tapauksessa molemmat. 

Sama pätee onnistuneeseen markkinointiin. Syvään juurtuneita raja-aitoja kumoon tökkiessä tulee joskus sohaistua samalla herhiläispesää, mutta ainakin lopputulos huomataan. Parhaimmillaan tekijä synnyttää ilmiön ja raivaa polun, jota pitkin muiden kelpaa kulkea.

Tällainen vaatii ennakkoluulottomuutta asiakkaan tai kumppanin päätöksentekijältä sekä kokeilunhalua kyseisen organisaation kulttuurilta. Kaltaisilleni uuden teknologian soveltajille tällaiset kumppanit ovat kultaakin kalliimpia. Toiset puhuvat ja toiset tekevät, totesimme vapun jälkeen. 

Viikko sitten alle kymmenvuotiaat veljenpoikani tulivat Helsinkiin käymään. Kolmikon ihmetys oli suuri, kun heidän äitinsä osoitti rautatieaseman sisäänkäyntiä vartioivia Lyhdynkantajia. Viikarit siristelivät silmiään kaupungin humussa. 5-vuotias Samuel ihmetteli, “onko joku tehnyt noi kobratanssimiehet oikeesti patsaiksi”. Sen jälkeen olikin ihan pakko imitoida keikkaa ja tanssia koko porukan voimin raitiovaunupysäkillä. Kriitikon sanat eivät enää harmittaneet.

Laura Olin tekee töitä virtuaalitodellisuudessa mutta ei suostu luopumaan paperi-Hesarista. Olin ruotii kolumneissaan uutta teknologiaa ja sen liepeillä olevia ilmiöitä markkinoinnin rillien läpi.

MAINOS (TEKSTI JATKUU ALLA)